Kuten kaikki kriisit ja poikkeustilat, loma vaatii tiettyä sulkeumaa – päätökseen ja loppuun viemistä – jotta sen voisi hahmottaa kokonaisuutena, joka on sisäistettävissä elämän jatkuvuuteen, työhön ja arkeen. Ilman jatkuvuuden kokemusta tapahtumat vaikuttavat epäselviltä ja harmoniaa rikkovilta. Lomaltapaluustressissä ei ole niinkään kyse siitä, että työn rutiinit, vaatimukset ja kaavat olisi vaikea tavoittaa jälleen. Itse asiassa mikään ei ole niin helppoa. Vaikeaa on sen sijaan saada töitä edeltävä kaoottisuus ja hahmottomuus sopimaan kuvaan itsestä, töistä ja ihmissuhteista.
Selviytymisstrategioita on monia. Yhdet suunnittelevat lomansa tarkasti. Toiset heittäytyvät antaa mennä vaan -strategiaan, jossa kaikenlainen impulsiivisuus kohotetaan arvoonsa, mutta jota strategiaa vaanii jatkuvasti uhka totaaliseen passiivisuuteen vajoamisesta. Me kaikki tiedämme erilaisine toimintatapoinemme, että lomaan liitetyt toiveet ja ylilataukset eivät toteudu sellaisenaan. Kyse ei ole siitä, että jokainen loma olisi pettymys, joka kohdataan viimeistään A-klinikan katkaisuhoitojonossa. Sen sijaan lomalla on kenties yritetty kehittää itseään, tavattu ihmisiä tai eristäydytty, tapeltu suusanallisesti mutta raivokkaasti… Tärkeintä onkin saada tästä hajanaisesta kokemusmaailmasta jonkinlainen kertomus, joka voidaan sovittaa elämän jatkuvuuteen. Se voidaan saavuttaa vain erilaisin neuvotteluin ja sopimuksin. Osapuolia on yleensä monta, mutta itsensä kanssa käydyt neuvottelut ja laaditut sopimukset ovat vähintään yhtä haastavia.
Piinallinen kysymys loman merkityksestä kuuluukin: Oliko minulla varmasti hauskaa. Koska ihmismieli on petollinen ja oikukas, kysymys tunkeutuu jo loman aikana preesensiin, jolloin kysymys hauskuudesta ja mielekkyydestä riivaa jo itse hetkeä – museossa, terassilla, rannalla, Tukholman maratonilla, Madridin ostoskaduilla – onko minulla juuri nyt varmasti hauskaa. Tällainen itsetutkiskelu on tietenkin varmin tae sille, että epäilyksen varjo häilyy kaiken koetun yläpuolella. – Noh, se on vain ihmiselämän perusluonnetta, ei katastrofeista suurin. Tärkeämpää on saada tästä epävarmuudesta kasaan sopimus, joka on kaikkien hyväksymä.
Sopimuksissa vaikka-lauseet pyritään karsimaan minimiin. »Mökillä oli loppujen lopuksi ihanaa, vaikka olitkin kännissä puolet ajasta»; »Madrid on helmi kaupunkien joukossa, vaikka riitelimmekin helteen uuvuttamina»: »Luin 20 hyvää kirjaa, vaikka koko homma tuntui loppujen lopuksi hukkaan heitetyltä ajalta»… Ilman vaikka-osiota nuo lauseet vaikuttavatkin fantastisilta, mitä ne kirjaimellisesti ovatkin. Petämme muita ja petämme itseämme, mutta niin tekevät kaikki muutkin.
On myös niitä, jotka ruikuttaen tekevät lomastaan jonkinlaisen matalamielisen elämänasenteen kautta tylsyyden ekstaattisen rituaalin. »Kyproksella (jossa olemme joka vuosi) oli taas hirveää. Palvelutaso on romahtanut, turisteja on joka puolella, lapset riehuivat koko ajan…» On tehty sopimus siitä, että kaikki on varmasti yhtä kituuttamista niin töissä kuin lomallakin. Fantsuilijoihin en usko, mutta kituuttajien kertomus on sekin sopimus yhtä kaikki. Matalamielisyydessään se on vähintäänkin mielikuvituksetonta ja pahaista ruikuttamista. Heille lomaltapaluu tuntuisi kuitenkin olevan kaikkein helpointa. Ei siis sovita siitä, että elämä on kärsimystä (siinä olisi sentään jotain hohtoa!). Sovitaan vain siitä, että mikään ei tunnu miltään, ei töissä eikä lomalla. Ensi vuonna uudestaan.
© Kalle Haatanen ja Psykologi-lehti
