Sallivaisuuden omahyväisyys

Minulla on huono omatunto – olen kaupunkiliberaali. Liberaalin elämäntehtävä on vastustaa pahaa, tai vähintäänkin kantaa huolta kaikesta pahasta, mitä maailmassa on. Ja sitähän riittää: ulkomaalaisvastaisuus, homofobia, monikulttuurisuuden haasteet, yleinen suvaitsemattomuus, keskustapuolue…

Liberaali on kuitenkin helisemässä yhden vanhan kehnon kanssa, isänmaan. Liberaali hellii kuvaa kosmopoliittisuudesta. Siksi me kaupunkiliberaalit otamme kaiken irti vaikka kuinka vähäisistä ulkomaankokemuksistamme. Rakastamme seurata kansainvälisiä tapahtumia ja lehdistöä (niiden maailmankuva on vain niin paljon parempi, aivan toista kuin ummehtunut suomalaisuus). – Ja mikä nautinto onkaan istahtaa alas Etelä-Manhattanin pittoreskiin kahvilaan, siemailla elegantisti rasvatonta caffè lattea ja avata viikonlopun päätteeksi puhelinluettelon kokoinen New York Timesin sunnuntaipainos. Se tuntuu hyvältä, ja hei, kylläpä minäkin näytän hyvältä lehti ja latte edessäni! Samastun nautinnollisesti ja tyystin luontevasti New Yorkin liberaaliin juutalaisintelligentsiaan.

Mutta mikä minua painaa? Suomalaisuus, juntit, Kehä kolmosen ulkopuolinen kotimaa. Olisikohan taas aika ravistella keskustelua? Jos vaikka tölväisisi Mannerheimia. Se on ollut hyväksi koettu keino aina 1960-luvulta lähtien; miten raikasta, miten uutta luovaa, miten silmiä avaavaa…

Katsotaanpa oikein kunnolla peiliin. (Itsetarkkailua haittaa pikku tovin se, että näytän niin hyvältä, hoikalta ja kansainväliseltä.) Itse asiassa koko kaupunkiliberaali paatokseni ja elämänasenteeni pohjautuu erottautumiselle oman maan takapajuisuudesta. Päähäni ei mahdu, miten joku saattaa edelleen suhtautua epäluulolla maahanmuuttajiin ja vähemmistöihin. Ilmiö on kansainvälinen: liberaalit kyseenalaistavat aina oman maansa perifeerisyyden ja auktoriteettiuskon. Tämä ajattelu on saanut tieteellisen perustansa jo 1950-luvulla, jolloin Yhdysvalloissa tehtiin laaja Tutkimuksia ennakkoluuloista -projekti. Sen tulokset olivat selviä – aivan liian selviä. Tutkimuksen mukaan auktoriteetteja kaipaavat ja ennakkoluuloiset ihmiset kärsivätkin tietystä kehitysvajeesta, persoonallisuuden vajavaisuudesta. Terve ihminen on aina liberaali.

Hyvä on: en ole ainoastaan hyvännäköinen, olen myös terve. Näillä avuin voin kohdentaa paheksuvan katseeni ylipainoisiin maalaisiin, jotka ovat luultavasti paraikaa lynkkaamassa jotakin somalia, joka vieläpä näyttää vähän homolta. Tästä ongelmasta on jälleen kirjoitettava yksi essee johonkin tieteelliseen julkaisuun. Mikä olisi hyvä nimi? Kenties »Keskustapuolue anomaliana suomalaisen politiikan kentällä». Terävää, tarkkanäköistä! Vain yksi ajatus kalvaa mieltäni. Minulla on epämiellyttävä tunne siitä, että Helsingin kantakaupungin alueella on samanaikaisesti yllättävän iso määrä terveitä ihmisiä, jotka kirjoittavat esseetä täsmälleen samasta aiheesta.

© Kalle Haatanen ja Psyklologi-lehti

Kas siinä vasta pulma. Tällä hetkellä vastaus tuntuu olevan se, että kulttuurirelativistinen kaiken sallivuus vietiin liian pitkälle, ja liberalismi unohti oman historiansa vapauden puolustajana. Niinpä fundamentalismia on vastutettava, ja liberaalit ovat alkaneet kansaivälisestikin taas aktivoitua universaaleissa ihmisoikeuskysymyksissä. Kolumnin (itse)ironia kohdistuu siis laiskanpulskeisiin kulttuurirelativisteihin, jotka tuntuvat uppoutuneen omaan erinomaisuuteensa.