Laibach ja nationalismin naurettavuus

Unohteliaisuuttani olin siinä väärässä ymmärryksessä, että Laibachissa on kyse vain jostain industrial-äänivallista, kuten esimerkiksi epä-älyllisen Rammsteinin kohdalla, mutta olin aivan väärässä! Nerokas albumi Volk (2006) koostuu 14 »kansallislaulusta». Kannessa on vuoristoinen lammas ja niitty -kuva, joka sopisi mille tahansa keskieurooppalaiselle, etenkin Saksan kulttuuripiirissä olevalle maalle, postikortiksi.

Itse musiikki koostuu kolmesta päätasosta: monotonisesta kansallisromanttisesta, »kansallisia erityispiirteitä» sisältävästä jollotuksesta, industrial-taustasta ja puhe-lauluna eräänlaisesta kommentaarinauhasta, jossa käsitellään hokemia kustakin maasta. Mukana on pintapuolista kommentaaria, mutta myös varsinaista analyysia, kuten Saksan kohdalla: »sinulla [kansakuntana] ei voi koskaan olla muistia; voitko aina muistaa sen?»

Kaikilla mailla toistuu samanlaiset hokemat: Olet kärsinyt niin paljon, historiasi on kunniakas, jonain päivänä nouset taas, et taipunut sä sorron alle… Eurooppa, kenties koko maailma, on yhtä ja samaa pompöösiä itkuvirttä.

Nerokas nationalismin dekonstruktio! Miten olinkaan vuosien varrella sekoittanut tämän epä-älylliseen Rammstein-tyyppiseen pelkkään industrial-musiikkiin? Nyt vasta ymmärrän myös Laibachin toisilla levyillä olevien »cover-biisien» luonteen. Life Is Lifesta, Final Countdownista  ja muista hokemista tulee täydellisessä monotoniassa esiin niiden latteuden peittämä vaarallisuus, kun hokeman fasistisuus alkaa yhtäkkia aueta ja muuttaa muotoaan – tai oikeastaan, kun minkä tahansa tarttuvan hokema-biisin estetiikka väkivaltaisesti puretaan ja paljastetaan. Laibach saisi Murheellisten laulujen maan kuulostamaan hyökkäyssodan aloittamiselta Venäjää vastaan. Meidän kärsimystämme ei saatana mitata!

Laibach flirttailee natsiestetiikan kanssa, eivätkä he vaivaudu haastatteluissa selittämään musiikkiaan. Natsismisyytöksiin he vastasivat taannoin olevansa »natseja siinä missä Hitler oli taidemaalari». Repikää siitä, analysoijat!

Itse näen Laibachin näennäisen kansallisromanttisen eetoksen koko nationalismin käsitteen älyllisenä purkamisena, suoranaisena romuttamisena. Laibach on itsekin julistautunut itsenäiseksi valtioksi (NSK eli Neue Slowenische Kunst), ja toki heilläkin on oma kansallislaulunsa, joka on muuten levyn päätösraita.

Uuudella Maailmanjärjestyksellä on kansallislaulunsa, mutta kumma kyllä näistä lauluista – niiden mahtipontisuudesta huolimatta – ei ole tullut suuria hittejä lauluissa kuvatuissa maissa. Ehkä se kertoo jotain »natsismin» asteesta. Edes jakapallofanaatikot eivät ole kelpuuttaneet (sinänsä helppoja) lauluja repertuaariinsa.

Levy on tuskallista mutta vapauttavaa kuunneltavaa. Kansallislaulut eivät koskaan ole kuulostaneet näin samanlaisilta juuri »etnisten erojensa» kautta. Erityispiirteet, historialliset poikkeusolot, sodat ja tuska ovat julman ja kyynisen pilkan kohteita – ne ovat vain yhtä ja samaa kärsimysnäytelmää.

Joku voisi väittää, että tämä on vain sitä kuuluisaa postmodernia ironiaa kaikessa tympeydessään. Ei! Jokaisen nationalistin, niin sanotusti harmittomankin, olisi kuultava tämä levy – tai kenties pakotettava se kuuntelemaan. Se olisi sadistinen rangaistus – vähän kuin Alex De Largen kohtalo Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiinissa.

14 kappaletta et-taipunut-sä-sorron-alle-paatosta saa kenties uusnatsinkin jo epäilemään veren ja maaperän värittämää kuvaa isänmaastaan. Jokainen kansallisvaltio laulaa samaa monotoniaa, ja räävittömän hauskaksi levyn tekee juuri pienten erojen kanssa leikittely, »kansalliset erityispiirteet». Ne eivät koskaan ole kuulostaneet näin naurettavilta. – Tai itse asiassa ne ovat aina kuulostaneet näin naurettavilta. Laibach vain osaa tuoda sen viiltävästi esiin.