Soinin dilemma lepää näiden kahden populismin varassa. Hän itse edustaa capralaista, amerikkalaistyyppistä populismia, ja se uhka, jonka Soinin selän takana oletetaan olevan, on populismi sen rumassa muodossa: pienimpään yhteiseen nimittäjään vetoamisessa. Tämä on todellinen paradoksi.
Populismi-sanaa on käytetty viime kuukausina täysin naurettavissa mittasuhteissa. Yleensä sillä on viitattu mihin tahansa »kansaan» (mitä se ikinä onkaan) halvalla vetoavaan asiaan. Näitä aletuotteita ovat sitten erilaiset fobioiksi ymmärretyt vastustamisen muodot; vastustetaan maahanmuuttajia, feminismiä, homoja, EU:ta, milloin mitäkin. Silloin populismissa on kyse jonkinlaisesta pienimpään yhteiseen nimittäjään vetoamisesta, joka käsitetään yleensä lynkkausmielialaksi.
Timo Soinia pidetään yleensä ovelana ja älykkäänä, enkä sitä käy tässä kiistämään. En kuitenkaan ole huomannut kenenkään kiinnittävän huomiota siihen, että Soinin »populismi» on kokonaan toinen sana – ja aivan perustellusti sellainen. Soini käyttää sanaa ‘populismi’ siten kuin se usein Yhdysvalloissa historiallisesti käsitetään. Hän kirjoittaakin tästä aivan avoimesti kirjassaan Maisterisjätkä. Amerikkalainen populismi ei suinkaan ole pienimpään yhteiseen nimittäjään vetoamista, ja vaikka siinä sellaisia piirteitä olisikin, sillä ei ole mitään tekemistä lynkkausmielialan kanssa.
Amerikkalainen populismin traditio tulee parhaiten esiin Frank Capran elokuvissa, joita – kuinka ollakaan – kuvataan elokuvatutkimuksessa populismin perinteeseen kuuluviksi. Tällaisessa populismissa pikkukaupunkilaiset hyveet korostuvat, ja vastassa ovat erilaiset kaupunkien teknokraatit ja mammona. Se on siis yhtä aikaa sekä kapitalismikritiikkiä että byrokratiakritiikkiä, mutta se lepää suvaitsevan (joskin monokulttuurisen) pikkukaupungin vakaiden hyveiden pohjalla, ja niihin ei lynkkaaminen kuulu. Ajatellaan vaikka Ihmeellinen on elämä -elokuvaa. Tärkein arvo siinä on ihmisarvo. Jokaisen yksilön erityinen arvo.
Soinin dilemma lepää näiden kahden populismin varassa. Hän itse edustaa capralaista, amerikkalaistyyppistä populismia, ja se uhka, jonka Soinin selän takana oletetaan olevan, on populismi sen rumassa muodossa: pienimpään yhteiseen nimittäjään vetoamisessa. Tämä on todellinen paradoksi.
On huomattava, että Soinia ei leimaa vain poliittinen äly. Hänen populisminsa on kerta kaikkiaan eri käsite kuin se, mitä populismilla nykykeskustelussa tarkoitetaan.
Hyvää analyysiä voisi jatkaa hyödyntäen sosiaalisen identiteetin käsitettä -kuvitteellisiin tai todellisempiin ryhmiin identifioituminen ja ulkoryhmien vastustaminen on olennainen osa molempia populismin muotoja, vaikka kohde saattaa vaihdella. Myös voimakas affektiivinen suhde ryhmiin – tiukka kiinnittyminen omaan ryhmään ja ulkoryhmän vihaaminen – on tärkeä osa ilmiötä.
Soinin liikkeestä ei tee varsinaisesti huolestuttavaa Soinin oma populismi, jossa huolestuttavaa on korkeintaan se, että hän uskoo absoluuttiseen oikeaan ja väärään, ja sitä mukaa myös ihmisiin. jotka ovat oikeassa tai väärässä.
Huolestuttavaa siitä tekee se liike, jonka Soini on mobilisoinut mukaansa. Tony Halmeessa kiteytyi se, että mukaan kelpaa se, joka lisää kannatusta. Nyt Halmeen paikalla on »mamu»-»kriittinen» popula, jolla tulee olemaan hyvin suuri vaikutusvalta puolueessa.
Soinin isoin töksähdys on se, josta puhutaan liian vähän. »EU tuhosi rakastamani kansallisvaltion, joten minä lyön sitä kun pystyn.»
Valt. tri Kalle Haatanen kommentoi maailman menoa aina suurellisesta aikalais- diagnoosista pieniin ärsytyksen ja ilon aiheisiin
