Kuljin tutun matkan lounaalle, kulman taakse Töölön Museokadulle. Matkalla ehtii juuri ja juuri polttaa yhden tupakan. Vastaani tuli siististi pukeutunut, noin 60-vuotias nainen. Hän pysähtyi hetkeksi kohdalleni, nosti katseensa savuiseen suuhuni ja sanoi sitten kylmän rauhallisesti: »Hyi saatana» ja jatkoi matkaansa.
Kuljin tutun matkan lounaalle, kulman taakse Töölön Museokadulle. Matkalla ehtii juuri ja juuri polttaa yhden tupakan. Vastaani tuli siististi pukeutunut, noin 60-vuotias nainen. Hän pysähtyi hetkeksi kohdalleni, nosti katseensa savuiseen suuhuni ja sanoi sitten kylmän rauhallisesti: »Hyi saatana» ja jatkoi matkaansa. Käännyin katsomaan hänen peräänsä ja mietin tiukasti, mitä mojovaa sanoisin, mutta valitettavasti kuulun siihen laajaan ihmisryhmään, joka keksii, mitä olisi pitänyt sanoa noin tunnin kuluttua sosiaalisesti loukkaavasta tilanteesta.
Oli selvää, kummalle katu kuului – tai pikemminkin kumpi sen katsoi omistavansa. Tupakointi ulkotiloissa on (toistaiseksi) pienempi paha kuin vähintäänkin epäkohtelias solvaaminen.
Tupakointi ei tietenkään ole ainut esimerkki, joskin se luultavasti kielletään ensimmäiseksi. Yhtä lailla on puututtu parfyymeihin ja partavesiin joukkoliikennevälineissä, imetykseen julkisilla paikoilla sekä tietysti kännyköihin kailottamiseen. Järjestyssäännöt kieltävät julkisen, epäsiistin kännäämisen, mutta jättävät kosmopoliittiset piknikinviettäjät rauhaan. Sääntöjen ja lakien tehosta voi olla monta mieltä; moraalisesta oikeudesta puhtaaseen ja steriiliin tilaan ilmeisesti ei.
Tällainen tilanne aiheuttaa minussa moraalisen dilemman. En ole järin poliittinen ihminen, mutta intuitiivisestikin haluan olla vähemmistöjen ja huonoon jamaan joutuneiden ihmisten puolella. Nyt julkista tilaa – antiikin kreikkalaisittain agoraa, toria ja kohtaamispaikkaa – rakennetaan ensinnäkin kaupallisina tiloina, toiseksi astmaatikkojen ja liikuntarajoitteisten säännöin ja kolmanneksi äkäisten ihmisten ehdoilla, jotka luulevat omistavansa kaiken julkisen tilan. Ensimmäinen seikka jääköön toiseen kolumniin, toisessa tapauksessa kyse on vähemmistöjen oikeuksista, kolmannessa moraalisen enemmistön yhä ärhäkkäämmäksi käyvän paheksunnan, ehdottomuuden ja hysterian lietsonnan kasvavasta vallasta. Vähemmistöille haluaisin nostaa hattua, jälkimmäisille haistattaa paskat.
Vähemmistöjen ja enemmistön hirmuvallan välissä on kummallista rajankäyntiä. Moraalinen enemmistö haluaa yhä useammin samastua vähemmistöihin: he ovat »herkkiä hajuille» ja hypokondrisesti diagnosoivat itsensä »vähän» astmaattisiksi tai »vähän» laktoosi-intoleranteiksi – ja minkä numeron he siitä ravintolassa tekevätkään! Oikeasti he ovat »vähän itsekkäitä».
Julkisessa tilassa kuuluu joustaa, sillä se ei ole oma koti tai steriili tila, joka ajatuskin näivettää alkuperäisen ideaalin julkisen tilan moninaisuudesta. Jopa koettu väkivallan pelko ei ole missään suhteessa todellisuuteen. Tutkimukset vahvistavat vain sen, että mitä vähemmän ihminen todella liikkuu julkisessa tilassa, sitä enemmän hän pelkää. Hajuton, mauton ja ennen kaikkea kyyläävä moraalisen enemmistön itsekäs julkisen tilan haltuunotto… Hyi saatana!
© Kalle Haatanen ja Psykologi-lehti
Olen tupakoitsija, ja suhtautumiseni julkiseen tilaan on hyvin ristiriitainen sen suhteen. Olin tuossa pari vuotta polttamatta taannoin ja huomasin, miten nopeasti muiden röökaaminen rupesi ärsyttämään pysäkeillä, pubien edustoilla ja niin edelleen.
Osaksi tästä harmis-… siis vitutuksesta palailin pikku hiljaa takaisin polttamisen pariin. Monien muiden hyvien puolien lisäksi se saa toisten hönkimän savun haisemaan hyvälle ja rauhoittaa hermoja, mikä pehmentää arkielämän ryppyjä.
Se, että joku huutaa tupakoitsijalle kadulla: Hyi helvetti on itseasiassa hieno teko, jonka olisi pitänyt havahduttaa tupakoija. Olen varma, että tällä 60-vuotiaalla naisella oli henkilökohtaisia kokemuksia tupakoinnin seurauksista ja siksi hän reagoi tupakkaansa sytyttävään niin voimakkaasti.
Olen polttanut elämästäni n. 25 vuotta ja paljon. Mieheni on polttanut vielä pitempään. Lopetin yht’ äkkiä ja ihmeekseni täysin ongelmitta tupakan polton 12 vuotta sitten. Mieheni sain lopettamaan 4,5 vuotta sitten tupakoinnin lupaamalla laihduttaa 10 kiloa. Se tepsi ja minä laihdutin sen minkä lupasin.
Kesällä 2009 miehelläni kuitenkin todettiin keuhkosyöpä. Se, että hän oli ollut muutaman vuoden polttamatta oli lääkärin mukaan erinomainen asia. No eiköhän tästä selviydytä, ajattelin. Leikataan, hoidetaan ja kuntoudutaan. Mutta eihän se niin mennytkään. Kukaan ei ollut varoittanut meitä siitä, että nimenomaan keuhkosyöpä on yksi vaikeimmin parannettavista ja useinmiten kuolemaan johtavista syövistä. Se oli karmea yllätys. Pelästyneenä menin itsekin keuhkokuvauksiin. Minulla todettiin keuhkolaajentuma.
Miksi kaikki tuli sitten yllätyksenä eteemme? Siksi, että olimme nikotiininarkomaaneja ja halu tietää mitään tupakoinnin negatiivista puolista oli olematon. Jos olisin tiennyt miten vaarallista tupakointi todellisuudessa on, en olisi koskaan tupakointia edes aloittanut.
Lankoni kuoli 18.2.10 tupakoinnin aiheuttamaan munuaissyöpään, etäispesäkkeitä keuhkoissa ja aivoissa. Hyvä ystävättäreni on kuolemassa tukehtumalla tupakoinnin aiheuttamaan keuhkoahtaumaan. Saattaa jo olla kuollutkin kun ei ole enää vastannut tekstiviesteihini. Miehestäni ei tiedä elääkö hän kuukauden vai vuoden tai kenties jopa 2 vuotta. Filosofiset pohdintasi eivät ole missään suhteessa todellisuuteen.
Mielestäni tupakointi pitäisi kieltää kokonaan.
Ps. Keksin vieroitusoireita lievittämään ilmatupakointiterapian (haikeaa huumoria). Menimme mieheni kanssa parvekkeelle ja esitimme tupakointipantomiimia. Fiilistelimme, puhalsimme ilmasavua ilmatupakoistamme ja ajattelimme, ettei tupakointi ole koskaan enää meille mahdollista. Se oli yhtä mahdotonta kuin nuoruuden takaisin saaminen.
Valt. tri Kalle Haatanen kommentoi maailman menoa aina suurellisesta aikalais- diagnoosista pieniin ärsytyksen ja ilon aiheisiin
