Iänikuinen puhe lomastressistä ei tavoita kovinkaan hyvin lomalta paluun ongelmia. Itse asiassa kyse ei ole tottumisesta uudelleen töiden rutiineihin ja kaavoihin. Mikään ei ole niin yksinkertaista. Keskeistä ovat sopimukset, joilla loma rakennetaan hyväksi, tai vähintäänkin siedettäväksi. Jokainen joutuu tekemään töitä itsensä kanssa, jotta loman mielekkyys saataisiin varmistettua. Käytännössä kyse on varauksellisten katsantojen minimoimisesta – tai pahimmillaan matalamielisyydestä, jolla loman pakonomainen kurjuus lyödään lukkoon hintana siitä, että elämä on varmasti turvallisen ankeaa.

Ei, en väitä löytäneeni onnellisuuden kaavaa, vaikka sillä väitteellä voisi saada blogille kivasti näkyvyyttä. Iltapäivän ratoksi voisi kuitenkin tarkastella absurdia ajatusta siitä, että onnellisuus olisi jotenkin vakaa tila. Se johtaa harhaisiin ajatuksiin, jotka tuovat esiin ihmisvihan, kaunan, narkkarit ja – aina niin ajankohtaisesti – taloudellisen dynamiikan.

Oikeistopopulismi ei ole hallitsematon uhkakuva, jonka vuoksi suurten puolueiden olisi haettava uutta uskottavuutta ostarikansassa; yritettävä jotenkin sisäistää väitetty tiukentunut asenneilmapiiri. Jussi Halla-ahon kirjoitusten joutuminen syyteharkintaan on esimerkki haasteista, joita perussuomalaiset joutuvat kohtaamaan. Ehkä se on tärkein opetus suurille puolueille.

Yhteiskuntaluokkiin perustuva analyysi kulttuurin kuluttamisesta elää ja voi hyvin – nyt vain typerämmässä muodossa kuin koskaan. HS-raati paljastaa Helsingin Sanomissa kulttuurin tukemisen uuden jaon: köyhille kulttuuri ei olekaan kulttuuria. Se on ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä.

Markkinatalouden logiikkaan kuuluu, että tuotteet vanhenevat; mitä nopeammin, sen parempi. Moni pitää tätä kapitalismin teknologista piirrettä turhien tarpeiden luomisena. Totta toinen puoli, mutta kyseessä on myös nautinto. Ehkä markkinatalouden olennaisimmat piirteet tulevat esiin vasta, kun niihin heittäytyy antaumuksella mukaan.