Oli selvää, kummalle katu kuului – tai pikemminkin kumpi sen katsoi omistavansa. Tupakointi ulkotiloissa on (toistaiseksi) pienempi paha kuin vähintäänkin epäkohtelias solvaaminen.

Tupakointi ei tietenkään ole ainut esimerkki, joskin se luultavasti kielletään ensimmäiseksi. Yhtä lailla on puututtu parfyymeihin ja partavesiin joukkoliikennevälineissä, imetykseen julkisilla paikoilla sekä tietysti kännyköihin kailottamiseen. Järjestyssäännöt kieltävät julkisen, epäsiistin kännäämisen, mutta jättävät kosmopoliittiset piknikinviettäjät rauhaan. Sääntöjen ja lakien tehosta voi olla monta mieltä; moraalisesta oikeudesta puhtaaseen ja steriiliin tilaan ilmeisesti ei.

Tällainen tilanne aiheuttaa minussa moraalisen dilemman. En ole järin poliittinen ihminen, mutta intuitiivisestikin haluan olla vähemmistöjen ja huonoon jamaan joutuneiden ihmisten puolella. Nyt julkista tilaa – antiikin kreikkalaisittain agoraa, toria ja kohtaamispaikkaa – rakennetaan ensinnäkin kaupallisina tiloina, toiseksi astmaatikkojen ja liikuntarajoitteisten säännöin ja kolmanneksi äkäisten ihmisten ehdoilla, jotka luulevat omistavansa kaiken julkisen tilan. Ensimmäinen seikka jääköön toiseen kolumniin, toisessa tapauksessa kyse on vähemmistöjen oikeuksista, kolmannessa moraalisen enemmistön yhä ärhäkkäämmäksi käyvän paheksunnan, ehdottomuuden ja hysterian lietsonnan kasvavasta vallasta. Vähemmistöille haluaisin nostaa hattua, jälkimmäisille haistattaa paskat.

Vähemmistöjen ja enemmistön hirmuvallan välissä on kummallista rajankäyntiä. Moraalinen enemmistö haluaa yhä useammin samastua vähemmistöihin: he ovat »herkkiä hajuille» ja hypokondrisesti diagnosoivat itsensä »vähän» astmaattisiksi tai »vähän» laktoosi-intoleranteiksi – ja minkä numeron he siitä ravintolassa tekevätkään! Oikeasti he ovat »vähän itsekkäitä».

Julkisessa tilassa kuuluu joustaa, sillä se ei ole oma koti tai steriili tila, joka ajatuskin näivettää alkuperäisen ideaalin julkisen tilan moninaisuudesta. Jopa koettu väkivallan pelko ei ole missään suhteessa todellisuuteen. Tutkimukset vahvistavat vain sen, että mitä vähemmän ihminen todella liikkuu julkisessa tilassa, sitä enemmän hän pelkää. Hajuton, mauton ja ennen kaikkea kyyläävä moraalisen enemmistön itsekäs julkisen tilan haltuunotto… Hyi saatana!

© Kalle Haatanen ja Psykologi-lehti

Liberaali on kuitenkin helisemässä yhden vanhan kehnon kanssa, isänmaan. Liberaali hellii kuvaa kosmopoliittisuudesta. Siksi me kaupunkiliberaalit otamme kaiken irti vaikka kuinka vähäisistä ulkomaankokemuksistamme. Rakastamme seurata kansainvälisiä tapahtumia ja lehdistöä (niiden maailmankuva on vain niin paljon parempi, aivan toista kuin ummehtunut suomalaisuus). – Ja mikä nautinto onkaan istahtaa alas Etelä-Manhattanin pittoreskiin kahvilaan, siemailla elegantisti rasvatonta caffè lattea ja avata viikonlopun päätteeksi puhelinluettelon kokoinen New York Timesin sunnuntaipainos. Se tuntuu hyvältä, ja hei, kylläpä minäkin näytän hyvältä lehti ja latte edessäni! Samastun nautinnollisesti ja tyystin luontevasti New Yorkin liberaaliin juutalaisintelligentsiaan.

Mutta mikä minua painaa? Suomalaisuus, juntit, Kehä kolmosen ulkopuolinen kotimaa. Olisikohan taas aika ravistella keskustelua? Jos vaikka tölväisisi Mannerheimia. Se on ollut hyväksi koettu keino aina 1960-luvulta lähtien; miten raikasta, miten uutta luovaa, miten silmiä avaavaa…

Katsotaanpa oikein kunnolla peiliin. (Itsetarkkailua haittaa pikku tovin se, että näytän niin hyvältä, hoikalta ja kansainväliseltä.) Itse asiassa koko kaupunkiliberaali paatokseni ja elämänasenteeni pohjautuu erottautumiselle oman maan takapajuisuudesta. Päähäni ei mahdu, miten joku saattaa edelleen suhtautua epäluulolla maahanmuuttajiin ja vähemmistöihin. Ilmiö on kansainvälinen: liberaalit kyseenalaistavat aina oman maansa perifeerisyyden ja auktoriteettiuskon. Tämä ajattelu on saanut tieteellisen perustansa jo 1950-luvulla, jolloin Yhdysvalloissa tehtiin laaja Tutkimuksia ennakkoluuloista -projekti. Sen tulokset olivat selviä – aivan liian selviä. Tutkimuksen mukaan auktoriteetteja kaipaavat ja ennakkoluuloiset ihmiset kärsivätkin tietystä kehitysvajeesta, persoonallisuuden vajavaisuudesta. Terve ihminen on aina liberaali.

Hyvä on: en ole ainoastaan hyvännäköinen, olen myös terve. Näillä avuin voin kohdentaa paheksuvan katseeni ylipainoisiin maalaisiin, jotka ovat luultavasti paraikaa lynkkaamassa jotakin somalia, joka vieläpä näyttää vähän homolta. Tästä ongelmasta on jälleen kirjoitettava yksi essee johonkin tieteelliseen julkaisuun. Mikä olisi hyvä nimi? Kenties »Keskustapuolue anomaliana suomalaisen politiikan kentällä». Terävää, tarkkanäköistä! Vain yksi ajatus kalvaa mieltäni. Minulla on epämiellyttävä tunne siitä, että Helsingin kantakaupungin alueella on samanaikaisesti yllättävän iso määrä terveitä ihmisiä, jotka kirjoittavat esseetä täsmälleen samasta aiheesta.

© Kalle Haatanen ja Psyklologi-lehti

Kirjoitan tänne jatkossakin puheenvuoroja, kolumneja ja päähänpistoja. Luultavasti alan purnata myös enemmän pikkuasioista. Se alentaa julkaisukynnystä, tehostaa ajattelua ja kiusaannuttaa muitakin ihmisiä.

Selviytymisstrategioita on monia. Yhdet suunnittelevat lomansa tarkasti. Toiset heittäytyvät antaa mennä vaan -strategiaan, jossa kaikenlainen impulsiivisuus kohotetaan arvoonsa, mutta jota strategiaa vaanii jatkuvasti uhka totaaliseen passiivisuuteen vajoamisesta. Me kaikki tiedämme erilaisine toimintatapoinemme, että lomaan liitetyt toiveet ja ylilataukset eivät toteudu sellaisenaan. Kyse ei ole siitä, että jokainen loma olisi pettymys, joka kohdataan viimeistään A-klinikan katkaisuhoitojonossa. Sen sijaan lomalla on kenties yritetty kehittää itseään, tavattu ihmisiä tai eristäydytty, tapeltu suusanallisesti mutta raivokkaasti… Tärkeintä onkin saada tästä hajanaisesta kokemusmaailmasta jonkinlainen kertomus, joka voidaan sovittaa elämän jatkuvuuteen. Se voidaan saavuttaa vain erilaisin neuvotteluin ja sopimuksin. Osapuolia on yleensä monta, mutta itsensä kanssa käydyt neuvottelut ja laaditut sopimukset ovat vähintään yhtä haastavia.

Piinallinen kysymys loman merkityksestä kuuluukin: Oliko minulla varmasti hauskaa. Koska ihmismieli on petollinen ja oikukas, kysymys tunkeutuu jo loman aikana preesensiin, jolloin kysymys hauskuudesta ja mielekkyydestä riivaa jo itse hetkeä – museossa, terassilla, rannalla, Tukholman maratonilla, Madridin ostoskaduilla – onko minulla juuri nyt varmasti hauskaa. Tällainen itsetutkiskelu on tietenkin varmin tae sille, että epäilyksen varjo häilyy kaiken koetun yläpuolella. – Noh, se on vain ihmiselämän perusluonnetta, ei katastrofeista suurin. Tärkeämpää on saada tästä epävarmuudesta kasaan sopimus, joka on kaikkien hyväksymä.

Sopimuksissa vaikka-lauseet pyritään karsimaan minimiin. »Mökillä oli loppujen lopuksi ihanaa, vaikka olitkin kännissä puolet ajasta»; »Madrid on helmi kaupunkien joukossa, vaikka riitelimmekin helteen uuvuttamina»: »Luin 20 hyvää kirjaa, vaikka koko homma tuntui loppujen lopuksi hukkaan heitetyltä ajalta»… Ilman vaikka-osiota nuo lauseet vaikuttavatkin fantastisilta, mitä ne kirjaimellisesti ovatkin. Petämme muita ja petämme itseämme, mutta niin tekevät kaikki muutkin.

On myös niitä, jotka ruikuttaen tekevät lomastaan jonkinlaisen matalamielisen elämänasenteen kautta tylsyyden ekstaattisen rituaalin. »Kyproksella (jossa olemme joka vuosi) oli taas hirveää. Palvelutaso on romahtanut, turisteja on joka puolella, lapset riehuivat koko ajan…» On tehty sopimus siitä, että kaikki on varmasti yhtä kituuttamista niin töissä kuin lomallakin. Fantsuilijoihin en usko, mutta kituuttajien kertomus on sekin sopimus yhtä kaikki. Matalamielisyydessään se on vähintäänkin mielikuvituksetonta ja pahaista ruikuttamista. Heille lomaltapaluu tuntuisi kuitenkin olevan kaikkein helpointa. Ei siis sovita siitä, että elämä on kärsimystä (siinä olisi sentään jotain hohtoa!). Sovitaan vain siitä, että mikään ei tunnu miltään, ei töissä eikä lomalla. Ensi vuonna uudestaan.

© Kalle Haatanen ja Psykologi-lehti

»Onnelliseksi ei tule ketään kutsua ennen kuin hän on kuollut», antiikin kreikkalaiset tiesivät. Kreikkalaisessa opissa hyvästä elämästä (eudaimonia) tiedettiin, että onnellisuus ei ole vakaa asia. Lisäksi se on läpeensä yhteisöllinen ilmiö. Jokainen kantaa olkapäillään – omalta katseeltaan piilossa – elämänsä henkeä, daimonia. Jo etymologisesti voi huomata, että se voi olla myös kärsimystä aiheuttava ja riivaava demoni. Vain ympärillä oleva yhteisö, ja sekin vasta ihmisen kuollessa, voi arvioida, oliko tämä henki hyvä, eu.

Hyvän elämän perimmäinen luonne on piiloutua omalta katseelta ja reflektiolta. Kel’ onni on, se onnen kätkeköön. Onnea ei kätketä niinkään muilta jonkinlaisen häveliään naapurikateuden pelossa, vaan pikemminkin itseltä, koska on turha elätellä toivetta sen pysyvyydestä. Mikäli hetkellisesti tuntee olevansa onnellinen ja yrittää tarttua tähän hetkeen, hirttäytyy epätoivoiseen yritykseen nähdä oma daimoninsa ja lähes sananmukaisesti vääntää niskansa nurin. Noh, yhteisö – niillä onnellisilla, joilla sellainen on – voi sitten tarkastella kiertynyttä ruumista ja pohtia, oliko tyyppi täysin pihalla tai kartalla laisinkaan. Utopia onnellisuudesta kun liittyy tilaan: kartta tai paikka (topos) ei riitä, kun onnellisuudessa jatkuvasti rypemään pyrkivä yksilö rimpuilee kartan ulkopuolelle (u-topos tai eu-topos). Kyse on siis »hyvästä paikasta» (eu-) tai paikasta, jota ei ole olemassakaan (u-).

Antiikin viisaudet loistavat poissaolollaan harhaluuloissamme siitä, että onnellisuus olisi vakaa tila, jota voi tyynen rauhallisesti katsoa silmästä silmään (tai itseään peilistä) ja todeta olevansa onnellinen – nyt, aina tai vastaisuudessa. En kiistä hetkellisiä onnen hetkiä, mutta jokainen tunnistanee lähes välittömästi ilmestyvän levottomuuden, ahdistuneisuuden tai epäluulon, joka syntyy, kun erehtyy julistamaan itselleen tai ympäristölleen olevansa onnellinen. Joko jo itse ilmoitus tuntuu falskilta, tai sitten julkilausumaa seuraa eräänlainen morkkis, katumus ja krapula. Psyyken dynamiikka pyrkii aktiivisesti pois laiskanpulskeasta olotilasta. Se ei ole ihmiselle luontainen tila, sanoivat lifestyle-lehdet mitä tahansa. Olen aina kauhuissani, kun kuulen vaikkapa vastikään eronneita, jotka ovat löytäneet hetkeksi joogan tai »yksin olemisen nautinnollisuuden», ja julistavat puolimaanisesti meneillään olevan kevään parhaaksi ikinä. Kaikki katastrofin ainekset ovat ilmassa, ja seuraava keskustelu koskee luultavasti eri mielialalääkkeiden vaikutuksia. (Suosittelen Remeronia tai Cymbaltaa.)

Mitä sosiaalista tai biologista tarkoitusta jatkuva onnellisuus voisi edistää? Ei mitään. En ole sarasvuolainen sosiodarvinisti, mutta juuri onnellisuuden hetkellisyys, jopa mahdottomuus, ajaa meitä liikkeelle, tekemään jotakin, etsimään päämääriä – antiikin ajattelussa jopa tavoittelemaan Totuutta, Suuruutta ja Kauneutta. Kuten Michel Tournier kirjassaan Meteorit esittää, ehkä insestikiellonkin perimmäinen merkitys on ajaa meidät luolasta ulos; pois turvasta, äidin ja tulen lämmöstä, ja siten kohti ulkoilmaa, ruoan hankintaa, duuniin, naimaan, radalle.

Oli sitten psykoanalyytikko, evoluutiopsykologi tai taloustieteilijä (en ole mitään noista), katse kohdistuu oikeastaan regressiokieltoon – kieltoon tarrautua nykyisyyden ja menneisyyden onnen illuusioon. Siihen jämähtäminen viekoittelee meitä oblomovilaisuudessaan, mutta nurkan takana piilee jo paikoilleen juuttumisen toinen puoli, depressio. Kärjistetäänkö tätä ajatusta hieman? Okei. Depressio on liian pitkään jatkunutta onnellisuutta.

Ajoittainen regressio on välttämätön tila. Vastenmielinen on ajattelutapa, jossa taloudellisen dynamiikan valossa kaikki pysähtyneisyys patologisoidaan (seitsemän vuotta samassa duunissa on ehdoton maksimi; kannustinloukku uhkaa jokaista tukien saajaa; depressio on saamattomuutta ja niin edelleen).

Onnellisuus – sikäli kuin sellaisesta on edes järjellistä puhua millään lailla pysyvänä tilana – vaikuttaisi olevan silloin tällöin vahingossa syntyvä elämän sivuvaikutus, johon ei kannata kiinnittää sen suurempaa huomiota. Se vaatinee riittäviä kannattelevia rakenteita niin sosiaalisuuden kuin oman psyyken haurauden keskellä. Sen voi kenties havaita takautuvasti, tai sitä voi alkaa epätoivoisesti projisoida milloin mihinkin harhaiseen kohteeseen: lapsuuteen, muihin kulttuureihin, tyhmiin ihmisiin…

Projisointi lähentelee usein epähuomiossa suoranaista ihmisvihaa ja rasismia; kaikki muut ovat onnellisia, afrikkalaiset luonnonlapset eivät muka kärsi neurooseista, koska he ovat yhteydessä ns. luontoon. Jäljellä on vain oma kauna, ressentimentti. Se on tunteista alhaisin ja suorassa yhteydessä luuloon siitä, että muut ihmiset ovat – ja itse on ollut tai joskus vastaisuudessa on – vakaasti onnellinen.

Palataan lopuksi etymologiaan. Vakaa onnellisuus tarkoittaisi siis elämän hengen, daimonin riistäytymistä yhteisöllisistä kahleista ja kuoleman vääjämättömyydestä kokonaan privaatiksi asiaksi, omaksi ansioksi ja syyksi. Se olisi samalla itsellistä – siis yksinäistä – kompassitonta ajelehtimista u-topokseen, täysin tutkalle. Kuinka paljon opittavaa ilta- ja elämäntapalehdistöllä olisikaan terminaalitilassa olevilta narkkareilta.

Oikeistopopulismin nousuun politiikan kentällä suhtaudutaan aina varovaisesti, epäilevästi ja kuitenkin uteliaasti. Usein esiin nousee kysymys siitä, kuinka tällaisen populismin uhka voitaisiin estää. Kansaan – tässä yhteydessä siis rahvaaseen – ei vaikuttaisi olevan luottaminen, vaan rasistinen lynkkausmieliala tuntuisi olevan kuin kahlitsematon voima, joka saisi vapaaksi päästettynä liikkeenä yksinkertaisen enemmistön eduskuntaan, elleivät suuret puolueet tee jotakin. Omituinen ajatus.

Tässä vastuu on sälytetty aivan väärälle taholle. On omituista ajatella, että perussuomalaisten huima vaalivoitto on haaste juuri suurille puolueille, joiden olisi jotenkin tukahdutettava tämä hallitsematon liike ja uhka. Mitä se käytännössä tarkoittaisi? Kolmen suurimman puolueen kielteisempää suhtautumista maahanmuuttoon, paitsi koulutettujen työntekijöiden muuttoon. Suurten puolueiden olisi jotenkin uskottavasti integroitava ulkomaalaisvastaisuus ohjelmaansa, jotta kauhukuvat eivät toteutuisi – kotoutettava hiven halpahintaista populismia omaan ohjelmaansa. Kyse ei ole siis avoimesta kriittisestä dialogista maahanmuuttokysymyksissä, vaan retoriikan ja uskottavuuden hakemisesta, jolla uhkat ja tulvat kesytetään. Tähän ajaa väärät metaforat, joilla oikeistopopulismia luonnehditaan: hallitsemattomuus, riski, rahvas, vyöry ja niin edelleen.

Perussuomalaiset ovat kylläkin hajaannuksen tilassa, kun on vielä epäselvää, mitä porukkaa missäkin on mennyt läpi Timo Soinin turvallisen tuntuisen hahmon siivellä. Vasta nyt alkaa tulla selväksi, mitä on tapahtumassa. On kuitenkin tunnustettava perussuomalaisten ostariuskottavan kampanjan toimineen, ja samalla olisi hyväksyttävä perussuomalaisten asema puolueena, joka luultavasti kohta saa paremmin hahmonsa ja institutionalisoituu varteenotettavana oppositiopuolueena puoluekureineen kaikkineen.

Argumentti siitä, että suurten puolueiden tulisi kahlita, hallita ja ottaa paremmin huomioon »rahvaan hallitsematon ulkomaalaisvastaisuus» ei kerta kaikkiaan toimi. Nyt Sauli Niinistö on kantanut tällaista huolta kokoomuksesta – mutta onkohan Niinistön huoli todellakin kokoomuksen huoli vai ihan henkilökohtaista imagonmuokkaamista, niin sanottua rehtiä puhetta.

Oikeistopopulistisen puolueen nousu kannatusluvultaan lähelle kymmentä prosenttia ei ole tulva, uhka tai kaaos, joka täytyy jotenkin tukkia ennen kuin kannatusluvut uhkaavat suurimpia puolueita, mitä kasvua en pidä lainkaan realistisena. Perussuomalaisten nousu on todellinen muutos suomalaisessa puoluekentässä. Nyt onkin aika katsoa tilannetta silmästä silmään. Jussi Halla-ahon kirjoitukset menevät syyteharkintaan, syystäkin. Tämä on sekä hänen henkilökohtainen että erityisesti vielä hahmoaan hakevien perussuomalaisten ongelma, jollaisten kanssa se joutuu vastaisuudessa painimaan. Se osoittaa kirkkaasti, kuinka vähän suurilla puolueilla on oppimista ostariuskottavuuden hakemisesta.

Kulttuurin kuluttamisen jakautuminen on yksi ikuisuustesteistä, jolla kysytään, onko Suomi vieläkin luokkayhteiskunta. Vielä 1980-luvun lopussa sosiologian johdantokurssilla opetettiin, että »ooppera on yläluokan itseuusintamista». Toisin sanoen yläluokka pitää yllä asemaansa niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Se hyödyntää verorahoja – toki myös itse maksettuja – pitääkseen yllä kulttuuri-instituutioita, jotka on varattu vain se omaan käyttöön. Tämä väittämä perustui luultavasti sille oletukselle, että mikään muu väestöryhmä ei voi olla kiinnostunut oopperasta kuin »yläluokka». Kaikkien muiden luokkafraktioiden – siis oikeiden ihmisten  – reaktio on kuin luonnostaan sama kuin Seppo Rädyn tokaisu: Ooppera? »Hyi, saatana!» Luulin pitkään, että tämä yksioikoinen näkemys kulttuurin kuluttamisesta ja ennen kaikkea siihen sisäänrakennettu oletus »luonnollisesta mausta» on typeryydessään ja sosiologisessa umpimielisyydessään vailla vertaa. Olin väärässä.

HS-raati (5.12.2008) on liikuttavan yksimielinen siitä, että köyhätkin hyötyvät kulttuurituista. Peräti 82 % vastaajista on sitä mieltä, että kulttuurin tukeminen ei suosi hyvätuloisia. Pitkälti tässä onkin perää. Olen samaa mieltä kuin Anu Kantola, joka toteaa tukien suosivan ja työllistävän myös kulttuurin tekijöitä. Lisäksi myös huonotuloiset hyötyvät alemmista lippujen hinnasta.

Bourdieulaisessa luokka-analyysissa – mikäli sellaiseen on vielä luottaminen – huonotuloisten hyötyminen tarkoittaa lähinnä opiskelijoita. He ovat omaksuneet nopeasti kulttuurisen eliitin (luokka)maun, mutta heidän rahalliset resurssinsa ovat vielä suppeat. He ovat siis vielä matkalla eliittiin, ja valtion kulttuurisubventiot ovat ikään kuin elämänkaarellinen tuki: tuetaan opiskelijoita heidän nuoruudessaan, jotta he voisivat hyödyntää maksimaalisesti kulttuuripääomaansa aikuisuudessa. Luulin pitkään, että tämä jäykkä kulttuurinen luokka-analyysi on aikansa elänyt. Olin jälleen väärässä.

Nyt kulttuurin kulutusta koskevat luokkamäärittelyt on päivitetty – ja argumentaatio on karmivampaa kuin koskaan. Ooppera on itseoikeutetusti säilyttänyt symbolisen arvonsa yläluokan legitiimin maun indikaattorina, ja siihen käytetty julkinen rahoitus on edelleen paraatiesimerkki yläluokan härskistä tavasta tukea juuri omaa makuansa, sen käytäntöjä ja kulttuuripääomaa. Ei mitään uutta auringon alla. Mielenkiintoisin ja karmivin argumentaatio löytyykin kulttuurin kulutuksen toisesta päästä, siis »tavallisista ihmisistä», sepporädyistä ja varsinaisista köyhistä.

Vaikuttaa siltä, että kulttuurin kulutus toteuttaa 2000-luvulla aivan eri tehtäviä valuessaan yhteiskuntaluokkia hierarkkisesti alaspäin. Yläluokka jatkaa itsensä uusintamista, keskiluokka sinnittelee legitiimin kulttuurisen maun markkinoilla, ja köyhät – get this! – hyötyvät mielenterveydellisesti! Lapsien, köyhien ja eläkeläisten kulttuurinen toiminta kansalaisopistoissa ja muissa on elintärkeää. Kuten semiootikko Vaula Norrena sen ilmaisee: »Tällainen kulttuurin tukeminen on erittäin edullista ja arvokasta ennaltaehkäisevää terveys- ja mielenterveystyötä». Hän esittääkin sen budjetoimista sosiaali- ja terveysmenojen puolelle, ennaltaehkäisevän työn momentille.

Tämän luokkarasistisemmin kulttuurin arvottamista voi tuskin tehdä. Kaukana historiassa tuntuvat siintävän argumentit »korkean» ja »matalan» kulttuurin sekoittumisesta, niiden luokkapohjaisen rakentumisen höltymisestä. Jäykät jaot korkeaan ja matalaan kulttuuriin todellakin kalpenevat nykyisen uuden jaon valossa.

Kun köyhät kuluttavat kulttuuria, he huolehtivat – heidän puolestaan huolehditaan – ennaltaehkäisevästä mielenterveystyöstä! Eliitti uusintaa itseään, keskiluokat pysyttelevät kulttuurisessa kamppailussa mukana, mutta alaluokka, köyhät, saavatkin kulttuuririentojen subventiossa osakseen heitä varjelevaa välttämätöntä ennaltaehkäisevää sosiaalityötä. Vain se estää heitä lipumasta alati uhkaaviin mielenterveyshäiriöihin ja väkivallantekoihin. Kulttuurin kuluttamisen luokka-analyysi on ilmeisesti nyt ajan tasalla ja vastaa nykyhetken tarpeita. Hyi saatana!

Teknologia tuotti jälleen kerran minulle mielihyvää muutama päivä sitten. Katselin televisiota, mutta sieltä ei tullut mitään tähdellistä. Aloin tappaa aikaa seikkailemalla taulutelevisioni valikoissa. Pian törmäsin valikkoon, jossa kysyttiin, otetaanko Image+ kuvanparannusteknologia käyttöön. Mikäs siinä, ajattelin, ja luulin, että kyse oli vain jostain pikkujiposta, jolla säädetään kuvan kontrastia tai jotain vastaavaa. Ällistykseni oli suuri, kun sain huomata, että kuva muuttui aivan loistavaksi. Vain yksi mysteeri jäi vaivaamaan. Jos ne kykenevät luomaan näin ällistyttävää teknologiaa, miksi ihmeessä tämä ei ole jo oletusarvoisesti laitteen ominaisuus? Ilmeisesti siksi, että kyse on kokeellisesta teknologiasta, joka vaatii laitteen päivitystä ja käyttäjän aktiivisuutta. Kehityksessä mukana oleminen tuottaa joillekin loputonta iloa.

Markkinatalouden logiikkaan kuuluu, että tuotteet vanhenevat; mitä nopeammin, sen parempi. Moni pitää tätä kapitalismin piirrettä suurena kusetuksena ja jatkuvana uusien turhien tarpeiden luomisena. Kulutukseen suopeammin suhtautuvat pitävät tätä päinvastoin kapitalismin suurimpana nautintona – olla mukana, kenties jopa etujoukoissa.

Tavaroiden elämänkaaren vanha logiikka on osin murtumassa. Uusimmat 3G-kännykät eivät enää tule markkinoille valmiina tuotteina, joilla on tietty käyttöikä. Nyt ne tulevat markkinoille projekteina. Kännykkä tai milloin mikäkin vempain reistailee aluksi, sen softassa on vielä bugeja (mikä tarkoittaa, että laite ei toimi). Tämän projektin luonteeseen kuuluukin, että kuluttaja on mukana tuotekehityksessä, aina valmiina päivittämään ohjelmistoa.

Kuluttajasta on tullut testikäyttäjä, ja samalla laitteiden tuotantoprosessin yksi keskeisimmistä osista – laitteiden toimivuuden varmistaminen – on sälytetty kuluttajan harteille. Tämä aiheuttaa suurelle osalle kuluttajista teknoraivoa (oikeutettua sellaista), mutta ne kuluttajat, jotka ostavat kaikkein eniten juuri uusinta uutta, haluavat olla aallon harjalla, menevät mielihyvin mukaan tähän tuotteiden projektiluonteeseen. Tunnustan, kuulun tähän joukkoon. Meissä asuva pieni insinööri riemastuu saadessaan päivittää kännykkäänsä tai televisiotaan.

Kaikkein äärimmäisin sitoutuminen tuotemerkkiin tapahtuu, kun kuluttaja katsoo olevansa jonkinlaisessa pioneeriliikkeessä, joka taistelee markkinoiden jättiläisiä – yleensä Microsoftia – vastaan. Applen iPhonen omistaja (johon klaaniin kuulun) on partisaani, joka auliisti hyväksyy laitteen puutteet ja kehittää niitä taistellessaan oman tuotteensa puolesta – aivan ilmaiseksi. Minä näprään, päivitän, lähetän valmistajalle virheraportteja ja seuraan, mitä kännykkäprojektilleni kuuluu. Vapiskaa, Nokia ja muut markkinoiden jättiläiset. Näin kapitalismia vastaan nykyään taistellaan. Meitä on jo monta. Vive la résistance!

Itse musiikki koostuu kolmesta päätasosta: monotonisesta kansallisromanttisesta, »kansallisia erityispiirteitä» sisältävästä jollotuksesta, industrial-taustasta ja puhe-lauluna eräänlaisesta kommentaarinauhasta, jossa käsitellään hokemia kustakin maasta. Mukana on pintapuolista kommentaaria, mutta myös varsinaista analyysia, kuten Saksan kohdalla: »sinulla [kansakuntana] ei voi koskaan olla muistia; voitko aina muistaa sen?»

Kaikilla mailla toistuu samanlaiset hokemat: Olet kärsinyt niin paljon, historiasi on kunniakas, jonain päivänä nouset taas, et taipunut sä sorron alle… Eurooppa, kenties koko maailma, on yhtä ja samaa pompöösiä itkuvirttä.

Nerokas nationalismin dekonstruktio! Miten olinkaan vuosien varrella sekoittanut tämän epä-älylliseen Rammstein-tyyppiseen pelkkään industrial-musiikkiin? Nyt vasta ymmärrän myös Laibachin toisilla levyillä olevien »cover-biisien» luonteen. Life Is Lifesta, Final Countdownista  ja muista hokemista tulee täydellisessä monotoniassa esiin niiden latteuden peittämä vaarallisuus, kun hokeman fasistisuus alkaa yhtäkkia aueta ja muuttaa muotoaan – tai oikeastaan, kun minkä tahansa tarttuvan hokema-biisin estetiikka väkivaltaisesti puretaan ja paljastetaan. Laibach saisi Murheellisten laulujen maan kuulostamaan hyökkäyssodan aloittamiselta Venäjää vastaan. Meidän kärsimystämme ei saatana mitata!

Laibach flirttailee natsiestetiikan kanssa, eivätkä he vaivaudu haastatteluissa selittämään musiikkiaan. Natsismisyytöksiin he vastasivat taannoin olevansa »natseja siinä missä Hitler oli taidemaalari». Repikää siitä, analysoijat!

Itse näen Laibachin näennäisen kansallisromanttisen eetoksen koko nationalismin käsitteen älyllisenä purkamisena, suoranaisena romuttamisena. Laibach on itsekin julistautunut itsenäiseksi valtioksi (NSK eli Neue Slowenische Kunst), ja toki heilläkin on oma kansallislaulunsa, joka on muuten levyn päätösraita.

Uuudella Maailmanjärjestyksellä on kansallislaulunsa, mutta kumma kyllä näistä lauluista – niiden mahtipontisuudesta huolimatta – ei ole tullut suuria hittejä lauluissa kuvatuissa maissa. Ehkä se kertoo jotain »natsismin» asteesta. Edes jakapallofanaatikot eivät ole kelpuuttaneet (sinänsä helppoja) lauluja repertuaariinsa.

Levy on tuskallista mutta vapauttavaa kuunneltavaa. Kansallislaulut eivät koskaan ole kuulostaneet näin samanlaisilta juuri »etnisten erojensa» kautta. Erityispiirteet, historialliset poikkeusolot, sodat ja tuska ovat julman ja kyynisen pilkan kohteita – ne ovat vain yhtä ja samaa kärsimysnäytelmää.

Joku voisi väittää, että tämä on vain sitä kuuluisaa postmodernia ironiaa kaikessa tympeydessään. Ei! Jokaisen nationalistin, niin sanotusti harmittomankin, olisi kuultava tämä levy – tai kenties pakotettava se kuuntelemaan. Se olisi sadistinen rangaistus – vähän kuin Alex De Largen kohtalo Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiinissa.

14 kappaletta et-taipunut-sä-sorron-alle-paatosta saa kenties uusnatsinkin jo epäilemään veren ja maaperän värittämää kuvaa isänmaastaan. Jokainen kansallisvaltio laulaa samaa monotoniaa, ja räävittömän hauskaksi levyn tekee juuri pienten erojen kanssa leikittely, »kansalliset erityispiirteet». Ne eivät koskaan ole kuulostaneet näin naurettavilta. – Tai itse asiassa ne ovat aina kuulostaneet näin naurettavilta. Laibach vain osaa tuoda sen viiltävästi esiin.