Nykyään käyn Facebookissa aamulla ennen kuin luen Hesarin. Toimittajaystävät ja muuten vaan mediaa kriittisesti ja laajasti seuraavat ovat jo ehtineet lähettää lukuisia linkkejä juttuihin, joita on uutisoitu vaikkapa Keskisuomalaisessa tai Suomen Kuvalehdessä. Näistä jutuista on taas alkanut viestiketju, jossa uutisointia kommentoidaan laajasti.

Sosiaalisen median käyttöni kuitenkin ylitti sietorajat pari viikkoa sitten, kun aloin valmistella syksyn töitä. Itse asiassa minulla on kaksi Facebook-tiliä, toinen on »omalle itselleni», toinen on tarkoitettu radio-ohjelmalleni Ylessä. Olen laittanut radio-ohjelman sivujen tiedot menemään myös Twitteriin, tuohon toiseen sosiaalisen median jättiläiseen. Sen lisäksi on Ylen viralliset ohjelman sivut ja niiden blogin hallinta.

Koin tämän sekamelskan ahdistavaksi ja päätin tehdä asialle jotain. Etsin yhtä ohjelmaa, jolla voisi hallita eri medioita keskitetysti. Tulos oli karmaiseva! Luulin olevani hyvin pidättyväinen sosiaalisen median käyttäjä, perus-Facebookkaaja, ja pari siinä sivussa kulkevaa duunijuttua. Annettuani suositetulle ohjelmalle tarvittavat valtuudet päästä tileihini, avasin sen – ja edessäni oli jatkuvasti päivittyvä lentokoneen ohjaamo kaikkine animaatioineen ja äänimerkkeineen. Viisi eri palstaa, jossa juoksi syötteet kaikissa medioissa sekä ilmoitukset siitä, kuka on juuri kirjoittanut milloin mihinkin, ja helvetillinen ääni- ja värimaailma. – Ja minä olen hieman introvertti radiotoimittaja, joka on onnellinen saadessaan silloin tällöin palautettakin ohjelmastaan.

Kuka perverssi sadisti on saattanut kehittää tällaisen ohjelman, jota minulle vielä moneen kertaan suositeltiin? Kuka voisi olla niin hullu, että pitää tällaista ohjelmaa auki, tai jotenkin nauttii siitä? Ainut mitä saattoi tehdä oli tuijottaa ahdistuneessa katatoniassa, kun kaikki mahdollinen informaatiovirta vilisi ja äänteli ympärillä. Hyvät lukijat, älkää pyrkikö »hallitsemaan» tietovirtaa. Se on mahdotonta. Hallittavuus ei kuulu sen luonteeseen. Antakaa postiohjelman olla postiohjelma, Facebookin Facebook ja Googlen Google. Vain sellainen hajanaisuus voi pitää edes jonkinlaisen hallinnan illuusion tässä sosiaalisen median maailmassa.

© Kalle Haatanen ja Psykologi-lehti

Kapitalismi on kuitenkin viekkaudessaan vertaansa vailla. Tuotantomuotona kapitalismi on valjastanut käyttöönsä ihmisten olemuksia ja luonteenpiirteitä tavalla, jota minkäänlainen suunnitelmatalous ei olisi koskaan kyennyt tekemään. On selvää, että suuri osa kapitalismin historiasta on myös epäoikeudenmukaisuuden historiaa, mutta se lähes intiimi tapa, jolla kapitalismi kykenee koskettamaan ja muokkaamaan ihmisen potentiaaleja, saa haukkomaan henkeään.

Varhaisin ja edelleen hyvä esimerkki on suhde siihen, mitä aiemmin kutsuttiin synniksi. Liberalismin isät Adam Smithistä alkaen huomasivat pian, että ylpeys, halu, kateus ja itsekkyys toimivat itse asiassa verrattoman hyvin markkinatalouden olosuhteissa. Ei niitä nyt ihan palvomaankaan ruvettu, mutta oli helppo todeta, että se mikä yksilötasolla saatettiin käsittää synniksi, olikin ryhmätasoisena, kansantaloustieteellisessä mielessä hyväksi taloudelle ja siten yleisesti ihmisten hyvinvoinnille. Ryhmän itsekkyydet ja kateudet toimivat myös kilpailun moottoreina ja kulutuskysynnän takeena. Synti oli valjastettu käyttöön.

Viime vuosina on tapahtunut paradigman muutos. Synnit, kateudet ja itsekkyydet eivät ole enää pitkään aikaan riittäneet luomaan talouteen tarpeeksi dynamiikkaa. Nyt palvonnan kohteena ovat luovuus, anarkismi ja jopa destruktiivisuus. Käsitteellisesti tässä on valtava ristiriita. Se mikä ennen määritelmällisesti ei kuulunut talouteen (vapaus, luovuus), on nykyisen innovaatiotalouden kivijalka. Ja tämä on vasta alkua.

Fantasian, destruktiivisuuden ja luovuuden maailmasta on tullut ikään kuin Aalto-yliopisto, joka antaa kaikki mahdolliset aseet siirtää nämä »voimavarat» talouden palvelukseen, ja talous ottaa niitä vastaan sellaisessa muodossa, jonka se kykenee valjastamaan käyttöönsä.

Vaikea kysymys kuuluukin: onko kapitalismi kesyttänyt ja siten lopullisesti tärvellyt radikaalin luovuuden? En kiirehdi vastaamaan tähän »kyllä». Mikäli luovuus todella on radikaalia, se kykenee tuottamaan itsensä uudelleen tavalla, joka ei tuotantomuodoista perusta.

© Kalle Haatanen ja Psykologi-lehti

Oli selvää, kummalle katu kuului – tai pikemminkin kumpi sen katsoi omistavansa. Tupakointi ulkotiloissa on (toistaiseksi) pienempi paha kuin vähintäänkin epäkohtelias solvaaminen.

Tupakointi ei tietenkään ole ainut esimerkki, joskin se luultavasti kielletään ensimmäiseksi. Yhtä lailla on puututtu parfyymeihin ja partavesiin joukkoliikennevälineissä, imetykseen julkisilla paikoilla sekä tietysti kännyköihin kailottamiseen. Järjestyssäännöt kieltävät julkisen, epäsiistin kännäämisen, mutta jättävät kosmopoliittiset piknikinviettäjät rauhaan. Sääntöjen ja lakien tehosta voi olla monta mieltä; moraalisesta oikeudesta puhtaaseen ja steriiliin tilaan ilmeisesti ei.

Tällainen tilanne aiheuttaa minussa moraalisen dilemman. En ole järin poliittinen ihminen, mutta intuitiivisestikin haluan olla vähemmistöjen ja huonoon jamaan joutuneiden ihmisten puolella. Nyt julkista tilaa – antiikin kreikkalaisittain agoraa, toria ja kohtaamispaikkaa – rakennetaan ensinnäkin kaupallisina tiloina, toiseksi astmaatikkojen ja liikuntarajoitteisten säännöin ja kolmanneksi äkäisten ihmisten ehdoilla, jotka luulevat omistavansa kaiken julkisen tilan. Ensimmäinen seikka jääköön toiseen kolumniin, toisessa tapauksessa kyse on vähemmistöjen oikeuksista, kolmannessa moraalisen enemmistön yhä ärhäkkäämmäksi käyvän paheksunnan, ehdottomuuden ja hysterian lietsonnan kasvavasta vallasta. Vähemmistöille haluaisin nostaa hattua, jälkimmäisille haistattaa paskat.

Vähemmistöjen ja enemmistön hirmuvallan välissä on kummallista rajankäyntiä. Moraalinen enemmistö haluaa yhä useammin samastua vähemmistöihin: he ovat »herkkiä hajuille» ja hypokondrisesti diagnosoivat itsensä »vähän» astmaattisiksi tai »vähän» laktoosi-intoleranteiksi – ja minkä numeron he siitä ravintolassa tekevätkään! Oikeasti he ovat »vähän itsekkäitä».

Julkisessa tilassa kuuluu joustaa, sillä se ei ole oma koti tai steriili tila, joka ajatuskin näivettää alkuperäisen ideaalin julkisen tilan moninaisuudesta. Jopa koettu väkivallan pelko ei ole missään suhteessa todellisuuteen. Tutkimukset vahvistavat vain sen, että mitä vähemmän ihminen todella liikkuu julkisessa tilassa, sitä enemmän hän pelkää. Hajuton, mauton ja ennen kaikkea kyyläävä moraalisen enemmistön itsekäs julkisen tilan haltuunotto… Hyi saatana!

© Kalle Haatanen ja Psykologi-lehti

Liberaali on kuitenkin helisemässä yhden vanhan kehnon kanssa, isänmaan. Liberaali hellii kuvaa kosmopoliittisuudesta. Siksi me kaupunkiliberaalit otamme kaiken irti vaikka kuinka vähäisistä ulkomaankokemuksistamme. Rakastamme seurata kansainvälisiä tapahtumia ja lehdistöä (niiden maailmankuva on vain niin paljon parempi, aivan toista kuin ummehtunut suomalaisuus). – Ja mikä nautinto onkaan istahtaa alas Etelä-Manhattanin pittoreskiin kahvilaan, siemailla elegantisti rasvatonta caffè lattea ja avata viikonlopun päätteeksi puhelinluettelon kokoinen New York Timesin sunnuntaipainos. Se tuntuu hyvältä, ja hei, kylläpä minäkin näytän hyvältä lehti ja latte edessäni! Samastun nautinnollisesti ja tyystin luontevasti New Yorkin liberaaliin juutalaisintelligentsiaan.

Mutta mikä minua painaa? Suomalaisuus, juntit, Kehä kolmosen ulkopuolinen kotimaa. Olisikohan taas aika ravistella keskustelua? Jos vaikka tölväisisi Mannerheimia. Se on ollut hyväksi koettu keino aina 1960-luvulta lähtien; miten raikasta, miten uutta luovaa, miten silmiä avaavaa…

Katsotaanpa oikein kunnolla peiliin. (Itsetarkkailua haittaa pikku tovin se, että näytän niin hyvältä, hoikalta ja kansainväliseltä.) Itse asiassa koko kaupunkiliberaali paatokseni ja elämänasenteeni pohjautuu erottautumiselle oman maan takapajuisuudesta. Päähäni ei mahdu, miten joku saattaa edelleen suhtautua epäluulolla maahanmuuttajiin ja vähemmistöihin. Ilmiö on kansainvälinen: liberaalit kyseenalaistavat aina oman maansa perifeerisyyden ja auktoriteettiuskon. Tämä ajattelu on saanut tieteellisen perustansa jo 1950-luvulla, jolloin Yhdysvalloissa tehtiin laaja Tutkimuksia ennakkoluuloista -projekti. Sen tulokset olivat selviä – aivan liian selviä. Tutkimuksen mukaan auktoriteetteja kaipaavat ja ennakkoluuloiset ihmiset kärsivätkin tietystä kehitysvajeesta, persoonallisuuden vajavaisuudesta. Terve ihminen on aina liberaali.

Hyvä on: en ole ainoastaan hyvännäköinen, olen myös terve. Näillä avuin voin kohdentaa paheksuvan katseeni ylipainoisiin maalaisiin, jotka ovat luultavasti paraikaa lynkkaamassa jotakin somalia, joka vieläpä näyttää vähän homolta. Tästä ongelmasta on jälleen kirjoitettava yksi essee johonkin tieteelliseen julkaisuun. Mikä olisi hyvä nimi? Kenties »Keskustapuolue anomaliana suomalaisen politiikan kentällä». Terävää, tarkkanäköistä! Vain yksi ajatus kalvaa mieltäni. Minulla on epämiellyttävä tunne siitä, että Helsingin kantakaupungin alueella on samanaikaisesti yllättävän iso määrä terveitä ihmisiä, jotka kirjoittavat esseetä täsmälleen samasta aiheesta.

© Kalle Haatanen ja Psyklologi-lehti

Oikeistopopulismin nousuun politiikan kentällä suhtaudutaan aina varovaisesti, epäilevästi ja kuitenkin uteliaasti. Usein esiin nousee kysymys siitä, kuinka tällaisen populismin uhka voitaisiin estää. Kansaan – tässä yhteydessä siis rahvaaseen – ei vaikuttaisi olevan luottaminen, vaan rasistinen lynkkausmieliala tuntuisi olevan kuin kahlitsematon voima, joka saisi vapaaksi päästettynä liikkeenä yksinkertaisen enemmistön eduskuntaan, elleivät suuret puolueet tee jotakin. Omituinen ajatus.

Tässä vastuu on sälytetty aivan väärälle taholle. On omituista ajatella, että perussuomalaisten huima vaalivoitto on haaste juuri suurille puolueille, joiden olisi jotenkin tukahdutettava tämä hallitsematon liike ja uhka. Mitä se käytännössä tarkoittaisi? Kolmen suurimman puolueen kielteisempää suhtautumista maahanmuuttoon, paitsi koulutettujen työntekijöiden muuttoon. Suurten puolueiden olisi jotenkin uskottavasti integroitava ulkomaalaisvastaisuus ohjelmaansa, jotta kauhukuvat eivät toteutuisi – kotoutettava hiven halpahintaista populismia omaan ohjelmaansa. Kyse ei ole siis avoimesta kriittisestä dialogista maahanmuuttokysymyksissä, vaan retoriikan ja uskottavuuden hakemisesta, jolla uhkat ja tulvat kesytetään. Tähän ajaa väärät metaforat, joilla oikeistopopulismia luonnehditaan: hallitsemattomuus, riski, rahvas, vyöry ja niin edelleen.

Perussuomalaiset ovat kylläkin hajaannuksen tilassa, kun on vielä epäselvää, mitä porukkaa missäkin on mennyt läpi Timo Soinin turvallisen tuntuisen hahmon siivellä. Vasta nyt alkaa tulla selväksi, mitä on tapahtumassa. On kuitenkin tunnustettava perussuomalaisten ostariuskottavan kampanjan toimineen, ja samalla olisi hyväksyttävä perussuomalaisten asema puolueena, joka luultavasti kohta saa paremmin hahmonsa ja institutionalisoituu varteenotettavana oppositiopuolueena puoluekureineen kaikkineen.

Argumentti siitä, että suurten puolueiden tulisi kahlita, hallita ja ottaa paremmin huomioon »rahvaan hallitsematon ulkomaalaisvastaisuus» ei kerta kaikkiaan toimi. Nyt Sauli Niinistö on kantanut tällaista huolta kokoomuksesta – mutta onkohan Niinistön huoli todellakin kokoomuksen huoli vai ihan henkilökohtaista imagonmuokkaamista, niin sanottua rehtiä puhetta.

Oikeistopopulistisen puolueen nousu kannatusluvultaan lähelle kymmentä prosenttia ei ole tulva, uhka tai kaaos, joka täytyy jotenkin tukkia ennen kuin kannatusluvut uhkaavat suurimpia puolueita, mitä kasvua en pidä lainkaan realistisena. Perussuomalaisten nousu on todellinen muutos suomalaisessa puoluekentässä. Nyt onkin aika katsoa tilannetta silmästä silmään. Jussi Halla-ahon kirjoitukset menevät syyteharkintaan, syystäkin. Tämä on sekä hänen henkilökohtainen että erityisesti vielä hahmoaan hakevien perussuomalaisten ongelma, jollaisten kanssa se joutuu vastaisuudessa painimaan. Se osoittaa kirkkaasti, kuinka vähän suurilla puolueilla on oppimista ostariuskottavuuden hakemisesta.