Selviytymisstrategioita on monia. Yhdet suunnittelevat lomansa tarkasti. Toiset heittäytyvät antaa mennä vaan -strategiaan, jossa kaikenlainen impulsiivisuus kohotetaan arvoonsa, mutta jota strategiaa vaanii jatkuvasti uhka totaaliseen passiivisuuteen vajoamisesta. Me kaikki tiedämme erilaisine toimintatapoinemme, että lomaan liitetyt toiveet ja ylilataukset eivät toteudu sellaisenaan. Kyse ei ole siitä, että jokainen loma olisi pettymys, joka kohdataan viimeistään A-klinikan katkaisuhoitojonossa. Sen sijaan lomalla on kenties yritetty kehittää itseään, tavattu ihmisiä tai eristäydytty, tapeltu suusanallisesti mutta raivokkaasti… Tärkeintä onkin saada tästä hajanaisesta kokemusmaailmasta jonkinlainen kertomus, joka voidaan sovittaa elämän jatkuvuuteen. Se voidaan saavuttaa vain erilaisin neuvotteluin ja sopimuksin. Osapuolia on yleensä monta, mutta itsensä kanssa käydyt neuvottelut ja laaditut sopimukset ovat vähintään yhtä haastavia.

Piinallinen kysymys loman merkityksestä kuuluukin: Oliko minulla varmasti hauskaa. Koska ihmismieli on petollinen ja oikukas, kysymys tunkeutuu jo loman aikana preesensiin, jolloin kysymys hauskuudesta ja mielekkyydestä riivaa jo itse hetkeä – museossa, terassilla, rannalla, Tukholman maratonilla, Madridin ostoskaduilla – onko minulla juuri nyt varmasti hauskaa. Tällainen itsetutkiskelu on tietenkin varmin tae sille, että epäilyksen varjo häilyy kaiken koetun yläpuolella. – Noh, se on vain ihmiselämän perusluonnetta, ei katastrofeista suurin. Tärkeämpää on saada tästä epävarmuudesta kasaan sopimus, joka on kaikkien hyväksymä.

Sopimuksissa vaikka-lauseet pyritään karsimaan minimiin. »Mökillä oli loppujen lopuksi ihanaa, vaikka olitkin kännissä puolet ajasta»; »Madrid on helmi kaupunkien joukossa, vaikka riitelimmekin helteen uuvuttamina»: »Luin 20 hyvää kirjaa, vaikka koko homma tuntui loppujen lopuksi hukkaan heitetyltä ajalta»… Ilman vaikka-osiota nuo lauseet vaikuttavatkin fantastisilta, mitä ne kirjaimellisesti ovatkin. Petämme muita ja petämme itseämme, mutta niin tekevät kaikki muutkin.

On myös niitä, jotka ruikuttaen tekevät lomastaan jonkinlaisen matalamielisen elämänasenteen kautta tylsyyden ekstaattisen rituaalin. »Kyproksella (jossa olemme joka vuosi) oli taas hirveää. Palvelutaso on romahtanut, turisteja on joka puolella, lapset riehuivat koko ajan…» On tehty sopimus siitä, että kaikki on varmasti yhtä kituuttamista niin töissä kuin lomallakin. Fantsuilijoihin en usko, mutta kituuttajien kertomus on sekin sopimus yhtä kaikki. Matalamielisyydessään se on vähintäänkin mielikuvituksetonta ja pahaista ruikuttamista. Heille lomaltapaluu tuntuisi kuitenkin olevan kaikkein helpointa. Ei siis sovita siitä, että elämä on kärsimystä (siinä olisi sentään jotain hohtoa!). Sovitaan vain siitä, että mikään ei tunnu miltään, ei töissä eikä lomalla. Ensi vuonna uudestaan.

© Kalle Haatanen ja Psykologi-lehti

»Onnelliseksi ei tule ketään kutsua ennen kuin hän on kuollut», antiikin kreikkalaiset tiesivät. Kreikkalaisessa opissa hyvästä elämästä (eudaimonia) tiedettiin, että onnellisuus ei ole vakaa asia. Lisäksi se on läpeensä yhteisöllinen ilmiö. Jokainen kantaa olkapäillään – omalta katseeltaan piilossa – elämänsä henkeä, daimonia. Jo etymologisesti voi huomata, että se voi olla myös kärsimystä aiheuttava ja riivaava demoni. Vain ympärillä oleva yhteisö, ja sekin vasta ihmisen kuollessa, voi arvioida, oliko tämä henki hyvä, eu.

Hyvän elämän perimmäinen luonne on piiloutua omalta katseelta ja reflektiolta. Kel’ onni on, se onnen kätkeköön. Onnea ei kätketä niinkään muilta jonkinlaisen häveliään naapurikateuden pelossa, vaan pikemminkin itseltä, koska on turha elätellä toivetta sen pysyvyydestä. Mikäli hetkellisesti tuntee olevansa onnellinen ja yrittää tarttua tähän hetkeen, hirttäytyy epätoivoiseen yritykseen nähdä oma daimoninsa ja lähes sananmukaisesti vääntää niskansa nurin. Noh, yhteisö – niillä onnellisilla, joilla sellainen on – voi sitten tarkastella kiertynyttä ruumista ja pohtia, oliko tyyppi täysin pihalla tai kartalla laisinkaan. Utopia onnellisuudesta kun liittyy tilaan: kartta tai paikka (topos) ei riitä, kun onnellisuudessa jatkuvasti rypemään pyrkivä yksilö rimpuilee kartan ulkopuolelle (u-topos tai eu-topos). Kyse on siis »hyvästä paikasta» (eu-) tai paikasta, jota ei ole olemassakaan (u-).

Antiikin viisaudet loistavat poissaolollaan harhaluuloissamme siitä, että onnellisuus olisi vakaa tila, jota voi tyynen rauhallisesti katsoa silmästä silmään (tai itseään peilistä) ja todeta olevansa onnellinen – nyt, aina tai vastaisuudessa. En kiistä hetkellisiä onnen hetkiä, mutta jokainen tunnistanee lähes välittömästi ilmestyvän levottomuuden, ahdistuneisuuden tai epäluulon, joka syntyy, kun erehtyy julistamaan itselleen tai ympäristölleen olevansa onnellinen. Joko jo itse ilmoitus tuntuu falskilta, tai sitten julkilausumaa seuraa eräänlainen morkkis, katumus ja krapula. Psyyken dynamiikka pyrkii aktiivisesti pois laiskanpulskeasta olotilasta. Se ei ole ihmiselle luontainen tila, sanoivat lifestyle-lehdet mitä tahansa. Olen aina kauhuissani, kun kuulen vaikkapa vastikään eronneita, jotka ovat löytäneet hetkeksi joogan tai »yksin olemisen nautinnollisuuden», ja julistavat puolimaanisesti meneillään olevan kevään parhaaksi ikinä. Kaikki katastrofin ainekset ovat ilmassa, ja seuraava keskustelu koskee luultavasti eri mielialalääkkeiden vaikutuksia. (Suosittelen Remeronia tai Cymbaltaa.)

Mitä sosiaalista tai biologista tarkoitusta jatkuva onnellisuus voisi edistää? Ei mitään. En ole sarasvuolainen sosiodarvinisti, mutta juuri onnellisuuden hetkellisyys, jopa mahdottomuus, ajaa meitä liikkeelle, tekemään jotakin, etsimään päämääriä – antiikin ajattelussa jopa tavoittelemaan Totuutta, Suuruutta ja Kauneutta. Kuten Michel Tournier kirjassaan Meteorit esittää, ehkä insestikiellonkin perimmäinen merkitys on ajaa meidät luolasta ulos; pois turvasta, äidin ja tulen lämmöstä, ja siten kohti ulkoilmaa, ruoan hankintaa, duuniin, naimaan, radalle.

Oli sitten psykoanalyytikko, evoluutiopsykologi tai taloustieteilijä (en ole mitään noista), katse kohdistuu oikeastaan regressiokieltoon – kieltoon tarrautua nykyisyyden ja menneisyyden onnen illuusioon. Siihen jämähtäminen viekoittelee meitä oblomovilaisuudessaan, mutta nurkan takana piilee jo paikoilleen juuttumisen toinen puoli, depressio. Kärjistetäänkö tätä ajatusta hieman? Okei. Depressio on liian pitkään jatkunutta onnellisuutta.

Ajoittainen regressio on välttämätön tila. Vastenmielinen on ajattelutapa, jossa taloudellisen dynamiikan valossa kaikki pysähtyneisyys patologisoidaan (seitsemän vuotta samassa duunissa on ehdoton maksimi; kannustinloukku uhkaa jokaista tukien saajaa; depressio on saamattomuutta ja niin edelleen).

Onnellisuus – sikäli kuin sellaisesta on edes järjellistä puhua millään lailla pysyvänä tilana – vaikuttaisi olevan silloin tällöin vahingossa syntyvä elämän sivuvaikutus, johon ei kannata kiinnittää sen suurempaa huomiota. Se vaatinee riittäviä kannattelevia rakenteita niin sosiaalisuuden kuin oman psyyken haurauden keskellä. Sen voi kenties havaita takautuvasti, tai sitä voi alkaa epätoivoisesti projisoida milloin mihinkin harhaiseen kohteeseen: lapsuuteen, muihin kulttuureihin, tyhmiin ihmisiin…

Projisointi lähentelee usein epähuomiossa suoranaista ihmisvihaa ja rasismia; kaikki muut ovat onnellisia, afrikkalaiset luonnonlapset eivät muka kärsi neurooseista, koska he ovat yhteydessä ns. luontoon. Jäljellä on vain oma kauna, ressentimentti. Se on tunteista alhaisin ja suorassa yhteydessä luuloon siitä, että muut ihmiset ovat – ja itse on ollut tai joskus vastaisuudessa on – vakaasti onnellinen.

Palataan lopuksi etymologiaan. Vakaa onnellisuus tarkoittaisi siis elämän hengen, daimonin riistäytymistä yhteisöllisistä kahleista ja kuoleman vääjämättömyydestä kokonaan privaatiksi asiaksi, omaksi ansioksi ja syyksi. Se olisi samalla itsellistä – siis yksinäistä – kompassitonta ajelehtimista u-topokseen, täysin tutkalle. Kuinka paljon opittavaa ilta- ja elämäntapalehdistöllä olisikaan terminaalitilassa olevilta narkkareilta.