Nykyään käyn Facebookissa aamulla ennen kuin luen Hesarin. Toimittajaystävät ja muuten vaan mediaa kriittisesti ja laajasti seuraavat ovat jo ehtineet lähettää lukuisia linkkejä juttuihin, joita on uutisoitu vaikkapa Keskisuomalaisessa tai Suomen Kuvalehdessä. Näistä jutuista on taas alkanut viestiketju, jossa uutisointia kommentoidaan laajasti.

Sosiaalisen median käyttöni kuitenkin ylitti sietorajat pari viikkoa sitten, kun aloin valmistella syksyn töitä. Itse asiassa minulla on kaksi Facebook-tiliä, toinen on »omalle itselleni», toinen on tarkoitettu radio-ohjelmalleni Ylessä. Olen laittanut radio-ohjelman sivujen tiedot menemään myös Twitteriin, tuohon toiseen sosiaalisen median jättiläiseen. Sen lisäksi on Ylen viralliset ohjelman sivut ja niiden blogin hallinta.

Koin tämän sekamelskan ahdistavaksi ja päätin tehdä asialle jotain. Etsin yhtä ohjelmaa, jolla voisi hallita eri medioita keskitetysti. Tulos oli karmaiseva! Luulin olevani hyvin pidättyväinen sosiaalisen median käyttäjä, perus-Facebookkaaja, ja pari siinä sivussa kulkevaa duunijuttua. Annettuani suositetulle ohjelmalle tarvittavat valtuudet päästä tileihini, avasin sen – ja edessäni oli jatkuvasti päivittyvä lentokoneen ohjaamo kaikkine animaatioineen ja äänimerkkeineen. Viisi eri palstaa, jossa juoksi syötteet kaikissa medioissa sekä ilmoitukset siitä, kuka on juuri kirjoittanut milloin mihinkin, ja helvetillinen ääni- ja värimaailma. – Ja minä olen hieman introvertti radiotoimittaja, joka on onnellinen saadessaan silloin tällöin palautettakin ohjelmastaan.

Kuka perverssi sadisti on saattanut kehittää tällaisen ohjelman, jota minulle vielä moneen kertaan suositeltiin? Kuka voisi olla niin hullu, että pitää tällaista ohjelmaa auki, tai jotenkin nauttii siitä? Ainut mitä saattoi tehdä oli tuijottaa ahdistuneessa katatoniassa, kun kaikki mahdollinen informaatiovirta vilisi ja äänteli ympärillä. Hyvät lukijat, älkää pyrkikö »hallitsemaan» tietovirtaa. Se on mahdotonta. Hallittavuus ei kuulu sen luonteeseen. Antakaa postiohjelman olla postiohjelma, Facebookin Facebook ja Googlen Google. Vain sellainen hajanaisuus voi pitää edes jonkinlaisen hallinnan illuusion tässä sosiaalisen median maailmassa.

© Kalle Haatanen ja Psykologi-lehti

Kapitalismi on kuitenkin viekkaudessaan vertaansa vailla. Tuotantomuotona kapitalismi on valjastanut käyttöönsä ihmisten olemuksia ja luonteenpiirteitä tavalla, jota minkäänlainen suunnitelmatalous ei olisi koskaan kyennyt tekemään. On selvää, että suuri osa kapitalismin historiasta on myös epäoikeudenmukaisuuden historiaa, mutta se lähes intiimi tapa, jolla kapitalismi kykenee koskettamaan ja muokkaamaan ihmisen potentiaaleja, saa haukkomaan henkeään.

Varhaisin ja edelleen hyvä esimerkki on suhde siihen, mitä aiemmin kutsuttiin synniksi. Liberalismin isät Adam Smithistä alkaen huomasivat pian, että ylpeys, halu, kateus ja itsekkyys toimivat itse asiassa verrattoman hyvin markkinatalouden olosuhteissa. Ei niitä nyt ihan palvomaankaan ruvettu, mutta oli helppo todeta, että se mikä yksilötasolla saatettiin käsittää synniksi, olikin ryhmätasoisena, kansantaloustieteellisessä mielessä hyväksi taloudelle ja siten yleisesti ihmisten hyvinvoinnille. Ryhmän itsekkyydet ja kateudet toimivat myös kilpailun moottoreina ja kulutuskysynnän takeena. Synti oli valjastettu käyttöön.

Viime vuosina on tapahtunut paradigman muutos. Synnit, kateudet ja itsekkyydet eivät ole enää pitkään aikaan riittäneet luomaan talouteen tarpeeksi dynamiikkaa. Nyt palvonnan kohteena ovat luovuus, anarkismi ja jopa destruktiivisuus. Käsitteellisesti tässä on valtava ristiriita. Se mikä ennen määritelmällisesti ei kuulunut talouteen (vapaus, luovuus), on nykyisen innovaatiotalouden kivijalka. Ja tämä on vasta alkua.

Fantasian, destruktiivisuuden ja luovuuden maailmasta on tullut ikään kuin Aalto-yliopisto, joka antaa kaikki mahdolliset aseet siirtää nämä »voimavarat» talouden palvelukseen, ja talous ottaa niitä vastaan sellaisessa muodossa, jonka se kykenee valjastamaan käyttöönsä.

Vaikea kysymys kuuluukin: onko kapitalismi kesyttänyt ja siten lopullisesti tärvellyt radikaalin luovuuden? En kiirehdi vastaamaan tähän »kyllä». Mikäli luovuus todella on radikaalia, se kykenee tuottamaan itsensä uudelleen tavalla, joka ei tuotantomuodoista perusta.

© Kalle Haatanen ja Psykologi-lehti

Oli selvää, kummalle katu kuului – tai pikemminkin kumpi sen katsoi omistavansa. Tupakointi ulkotiloissa on (toistaiseksi) pienempi paha kuin vähintäänkin epäkohtelias solvaaminen.

Tupakointi ei tietenkään ole ainut esimerkki, joskin se luultavasti kielletään ensimmäiseksi. Yhtä lailla on puututtu parfyymeihin ja partavesiin joukkoliikennevälineissä, imetykseen julkisilla paikoilla sekä tietysti kännyköihin kailottamiseen. Järjestyssäännöt kieltävät julkisen, epäsiistin kännäämisen, mutta jättävät kosmopoliittiset piknikinviettäjät rauhaan. Sääntöjen ja lakien tehosta voi olla monta mieltä; moraalisesta oikeudesta puhtaaseen ja steriiliin tilaan ilmeisesti ei.

Tällainen tilanne aiheuttaa minussa moraalisen dilemman. En ole järin poliittinen ihminen, mutta intuitiivisestikin haluan olla vähemmistöjen ja huonoon jamaan joutuneiden ihmisten puolella. Nyt julkista tilaa – antiikin kreikkalaisittain agoraa, toria ja kohtaamispaikkaa – rakennetaan ensinnäkin kaupallisina tiloina, toiseksi astmaatikkojen ja liikuntarajoitteisten säännöin ja kolmanneksi äkäisten ihmisten ehdoilla, jotka luulevat omistavansa kaiken julkisen tilan. Ensimmäinen seikka jääköön toiseen kolumniin, toisessa tapauksessa kyse on vähemmistöjen oikeuksista, kolmannessa moraalisen enemmistön yhä ärhäkkäämmäksi käyvän paheksunnan, ehdottomuuden ja hysterian lietsonnan kasvavasta vallasta. Vähemmistöille haluaisin nostaa hattua, jälkimmäisille haistattaa paskat.

Vähemmistöjen ja enemmistön hirmuvallan välissä on kummallista rajankäyntiä. Moraalinen enemmistö haluaa yhä useammin samastua vähemmistöihin: he ovat »herkkiä hajuille» ja hypokondrisesti diagnosoivat itsensä »vähän» astmaattisiksi tai »vähän» laktoosi-intoleranteiksi – ja minkä numeron he siitä ravintolassa tekevätkään! Oikeasti he ovat »vähän itsekkäitä».

Julkisessa tilassa kuuluu joustaa, sillä se ei ole oma koti tai steriili tila, joka ajatuskin näivettää alkuperäisen ideaalin julkisen tilan moninaisuudesta. Jopa koettu väkivallan pelko ei ole missään suhteessa todellisuuteen. Tutkimukset vahvistavat vain sen, että mitä vähemmän ihminen todella liikkuu julkisessa tilassa, sitä enemmän hän pelkää. Hajuton, mauton ja ennen kaikkea kyyläävä moraalisen enemmistön itsekäs julkisen tilan haltuunotto… Hyi saatana!

© Kalle Haatanen ja Psykologi-lehti

Liberaali on kuitenkin helisemässä yhden vanhan kehnon kanssa, isänmaan. Liberaali hellii kuvaa kosmopoliittisuudesta. Siksi me kaupunkiliberaalit otamme kaiken irti vaikka kuinka vähäisistä ulkomaankokemuksistamme. Rakastamme seurata kansainvälisiä tapahtumia ja lehdistöä (niiden maailmankuva on vain niin paljon parempi, aivan toista kuin ummehtunut suomalaisuus). – Ja mikä nautinto onkaan istahtaa alas Etelä-Manhattanin pittoreskiin kahvilaan, siemailla elegantisti rasvatonta caffè lattea ja avata viikonlopun päätteeksi puhelinluettelon kokoinen New York Timesin sunnuntaipainos. Se tuntuu hyvältä, ja hei, kylläpä minäkin näytän hyvältä lehti ja latte edessäni! Samastun nautinnollisesti ja tyystin luontevasti New Yorkin liberaaliin juutalaisintelligentsiaan.

Mutta mikä minua painaa? Suomalaisuus, juntit, Kehä kolmosen ulkopuolinen kotimaa. Olisikohan taas aika ravistella keskustelua? Jos vaikka tölväisisi Mannerheimia. Se on ollut hyväksi koettu keino aina 1960-luvulta lähtien; miten raikasta, miten uutta luovaa, miten silmiä avaavaa…

Katsotaanpa oikein kunnolla peiliin. (Itsetarkkailua haittaa pikku tovin se, että näytän niin hyvältä, hoikalta ja kansainväliseltä.) Itse asiassa koko kaupunkiliberaali paatokseni ja elämänasenteeni pohjautuu erottautumiselle oman maan takapajuisuudesta. Päähäni ei mahdu, miten joku saattaa edelleen suhtautua epäluulolla maahanmuuttajiin ja vähemmistöihin. Ilmiö on kansainvälinen: liberaalit kyseenalaistavat aina oman maansa perifeerisyyden ja auktoriteettiuskon. Tämä ajattelu on saanut tieteellisen perustansa jo 1950-luvulla, jolloin Yhdysvalloissa tehtiin laaja Tutkimuksia ennakkoluuloista -projekti. Sen tulokset olivat selviä – aivan liian selviä. Tutkimuksen mukaan auktoriteetteja kaipaavat ja ennakkoluuloiset ihmiset kärsivätkin tietystä kehitysvajeesta, persoonallisuuden vajavaisuudesta. Terve ihminen on aina liberaali.

Hyvä on: en ole ainoastaan hyvännäköinen, olen myös terve. Näillä avuin voin kohdentaa paheksuvan katseeni ylipainoisiin maalaisiin, jotka ovat luultavasti paraikaa lynkkaamassa jotakin somalia, joka vieläpä näyttää vähän homolta. Tästä ongelmasta on jälleen kirjoitettava yksi essee johonkin tieteelliseen julkaisuun. Mikä olisi hyvä nimi? Kenties »Keskustapuolue anomaliana suomalaisen politiikan kentällä». Terävää, tarkkanäköistä! Vain yksi ajatus kalvaa mieltäni. Minulla on epämiellyttävä tunne siitä, että Helsingin kantakaupungin alueella on samanaikaisesti yllättävän iso määrä terveitä ihmisiä, jotka kirjoittavat esseetä täsmälleen samasta aiheesta.

© Kalle Haatanen ja Psyklologi-lehti

Selviytymisstrategioita on monia. Yhdet suunnittelevat lomansa tarkasti. Toiset heittäytyvät antaa mennä vaan -strategiaan, jossa kaikenlainen impulsiivisuus kohotetaan arvoonsa, mutta jota strategiaa vaanii jatkuvasti uhka totaaliseen passiivisuuteen vajoamisesta. Me kaikki tiedämme erilaisine toimintatapoinemme, että lomaan liitetyt toiveet ja ylilataukset eivät toteudu sellaisenaan. Kyse ei ole siitä, että jokainen loma olisi pettymys, joka kohdataan viimeistään A-klinikan katkaisuhoitojonossa. Sen sijaan lomalla on kenties yritetty kehittää itseään, tavattu ihmisiä tai eristäydytty, tapeltu suusanallisesti mutta raivokkaasti… Tärkeintä onkin saada tästä hajanaisesta kokemusmaailmasta jonkinlainen kertomus, joka voidaan sovittaa elämän jatkuvuuteen. Se voidaan saavuttaa vain erilaisin neuvotteluin ja sopimuksin. Osapuolia on yleensä monta, mutta itsensä kanssa käydyt neuvottelut ja laaditut sopimukset ovat vähintään yhtä haastavia.

Piinallinen kysymys loman merkityksestä kuuluukin: Oliko minulla varmasti hauskaa. Koska ihmismieli on petollinen ja oikukas, kysymys tunkeutuu jo loman aikana preesensiin, jolloin kysymys hauskuudesta ja mielekkyydestä riivaa jo itse hetkeä – museossa, terassilla, rannalla, Tukholman maratonilla, Madridin ostoskaduilla – onko minulla juuri nyt varmasti hauskaa. Tällainen itsetutkiskelu on tietenkin varmin tae sille, että epäilyksen varjo häilyy kaiken koetun yläpuolella. – Noh, se on vain ihmiselämän perusluonnetta, ei katastrofeista suurin. Tärkeämpää on saada tästä epävarmuudesta kasaan sopimus, joka on kaikkien hyväksymä.

Sopimuksissa vaikka-lauseet pyritään karsimaan minimiin. »Mökillä oli loppujen lopuksi ihanaa, vaikka olitkin kännissä puolet ajasta»; »Madrid on helmi kaupunkien joukossa, vaikka riitelimmekin helteen uuvuttamina»: »Luin 20 hyvää kirjaa, vaikka koko homma tuntui loppujen lopuksi hukkaan heitetyltä ajalta»… Ilman vaikka-osiota nuo lauseet vaikuttavatkin fantastisilta, mitä ne kirjaimellisesti ovatkin. Petämme muita ja petämme itseämme, mutta niin tekevät kaikki muutkin.

On myös niitä, jotka ruikuttaen tekevät lomastaan jonkinlaisen matalamielisen elämänasenteen kautta tylsyyden ekstaattisen rituaalin. »Kyproksella (jossa olemme joka vuosi) oli taas hirveää. Palvelutaso on romahtanut, turisteja on joka puolella, lapset riehuivat koko ajan…» On tehty sopimus siitä, että kaikki on varmasti yhtä kituuttamista niin töissä kuin lomallakin. Fantsuilijoihin en usko, mutta kituuttajien kertomus on sekin sopimus yhtä kaikki. Matalamielisyydessään se on vähintäänkin mielikuvituksetonta ja pahaista ruikuttamista. Heille lomaltapaluu tuntuisi kuitenkin olevan kaikkein helpointa. Ei siis sovita siitä, että elämä on kärsimystä (siinä olisi sentään jotain hohtoa!). Sovitaan vain siitä, että mikään ei tunnu miltään, ei töissä eikä lomalla. Ensi vuonna uudestaan.

© Kalle Haatanen ja Psykologi-lehti

Kulttuurin kuluttamisen jakautuminen on yksi ikuisuustesteistä, jolla kysytään, onko Suomi vieläkin luokkayhteiskunta. Vielä 1980-luvun lopussa sosiologian johdantokurssilla opetettiin, että »ooppera on yläluokan itseuusintamista». Toisin sanoen yläluokka pitää yllä asemaansa niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Se hyödyntää verorahoja – toki myös itse maksettuja – pitääkseen yllä kulttuuri-instituutioita, jotka on varattu vain se omaan käyttöön. Tämä väittämä perustui luultavasti sille oletukselle, että mikään muu väestöryhmä ei voi olla kiinnostunut oopperasta kuin »yläluokka». Kaikkien muiden luokkafraktioiden – siis oikeiden ihmisten  – reaktio on kuin luonnostaan sama kuin Seppo Rädyn tokaisu: Ooppera? »Hyi, saatana!» Luulin pitkään, että tämä yksioikoinen näkemys kulttuurin kuluttamisesta ja ennen kaikkea siihen sisäänrakennettu oletus »luonnollisesta mausta» on typeryydessään ja sosiologisessa umpimielisyydessään vailla vertaa. Olin väärässä.

HS-raati (5.12.2008) on liikuttavan yksimielinen siitä, että köyhätkin hyötyvät kulttuurituista. Peräti 82 % vastaajista on sitä mieltä, että kulttuurin tukeminen ei suosi hyvätuloisia. Pitkälti tässä onkin perää. Olen samaa mieltä kuin Anu Kantola, joka toteaa tukien suosivan ja työllistävän myös kulttuurin tekijöitä. Lisäksi myös huonotuloiset hyötyvät alemmista lippujen hinnasta.

Bourdieulaisessa luokka-analyysissa – mikäli sellaiseen on vielä luottaminen – huonotuloisten hyötyminen tarkoittaa lähinnä opiskelijoita. He ovat omaksuneet nopeasti kulttuurisen eliitin (luokka)maun, mutta heidän rahalliset resurssinsa ovat vielä suppeat. He ovat siis vielä matkalla eliittiin, ja valtion kulttuurisubventiot ovat ikään kuin elämänkaarellinen tuki: tuetaan opiskelijoita heidän nuoruudessaan, jotta he voisivat hyödyntää maksimaalisesti kulttuuripääomaansa aikuisuudessa. Luulin pitkään, että tämä jäykkä kulttuurinen luokka-analyysi on aikansa elänyt. Olin jälleen väärässä.

Nyt kulttuurin kulutusta koskevat luokkamäärittelyt on päivitetty – ja argumentaatio on karmivampaa kuin koskaan. Ooppera on itseoikeutetusti säilyttänyt symbolisen arvonsa yläluokan legitiimin maun indikaattorina, ja siihen käytetty julkinen rahoitus on edelleen paraatiesimerkki yläluokan härskistä tavasta tukea juuri omaa makuansa, sen käytäntöjä ja kulttuuripääomaa. Ei mitään uutta auringon alla. Mielenkiintoisin ja karmivin argumentaatio löytyykin kulttuurin kulutuksen toisesta päästä, siis »tavallisista ihmisistä», sepporädyistä ja varsinaisista köyhistä.

Vaikuttaa siltä, että kulttuurin kulutus toteuttaa 2000-luvulla aivan eri tehtäviä valuessaan yhteiskuntaluokkia hierarkkisesti alaspäin. Yläluokka jatkaa itsensä uusintamista, keskiluokka sinnittelee legitiimin kulttuurisen maun markkinoilla, ja köyhät – get this! – hyötyvät mielenterveydellisesti! Lapsien, köyhien ja eläkeläisten kulttuurinen toiminta kansalaisopistoissa ja muissa on elintärkeää. Kuten semiootikko Vaula Norrena sen ilmaisee: »Tällainen kulttuurin tukeminen on erittäin edullista ja arvokasta ennaltaehkäisevää terveys- ja mielenterveystyötä». Hän esittääkin sen budjetoimista sosiaali- ja terveysmenojen puolelle, ennaltaehkäisevän työn momentille.

Tämän luokkarasistisemmin kulttuurin arvottamista voi tuskin tehdä. Kaukana historiassa tuntuvat siintävän argumentit »korkean» ja »matalan» kulttuurin sekoittumisesta, niiden luokkapohjaisen rakentumisen höltymisestä. Jäykät jaot korkeaan ja matalaan kulttuuriin todellakin kalpenevat nykyisen uuden jaon valossa.

Kun köyhät kuluttavat kulttuuria, he huolehtivat – heidän puolestaan huolehditaan – ennaltaehkäisevästä mielenterveystyöstä! Eliitti uusintaa itseään, keskiluokat pysyttelevät kulttuurisessa kamppailussa mukana, mutta alaluokka, köyhät, saavatkin kulttuuririentojen subventiossa osakseen heitä varjelevaa välttämätöntä ennaltaehkäisevää sosiaalityötä. Vain se estää heitä lipumasta alati uhkaaviin mielenterveyshäiriöihin ja väkivallantekoihin. Kulttuurin kuluttamisen luokka-analyysi on ilmeisesti nyt ajan tasalla ja vastaa nykyhetken tarpeita. Hyi saatana!