Kuljin tutun matkan lounaalle, kulman taakse Töölön Museokadulle. Matkalla ehtii juuri ja juuri polttaa yhden tupakan. Vastaani tuli siististi pukeutunut, noin 60-vuotias nainen. Hän pysähtyi hetkeksi kohdalleni, nosti katseensa savuiseen suuhuni ja sanoi sitten kylmän rauhallisesti: »Hyi saatana» ja jatkoi matkaansa.

Minulla on huono omatunto – olen kaupunkiliberaali. Liberaalin elämäntehtävä on vastustaa pahaa, tai vähintäänkin kantaa huolta kaikesta pahasta, mitä maailmassa on. Ja sitähän riittää: ulkomaalaisvastaisuus, homofobia, monikulttuurisuuden haasteet, yleinen suvaitsemattomuus, keskustapuolue…

Iänikuinen puhe lomastressistä ei tavoita kovinkaan hyvin lomalta paluun ongelmia. Itse asiassa kyse ei ole tottumisesta uudelleen töiden rutiineihin ja kaavoihin. Mikään ei ole niin yksinkertaista. Keskeistä ovat sopimukset, joilla loma rakennetaan hyväksi, tai vähintäänkin siedettäväksi. Jokainen joutuu tekemään töitä itsensä kanssa, jotta loman mielekkyys saataisiin varmistettua. Käytännössä kyse on varauksellisten katsantojen minimoimisesta – tai pahimmillaan matalamielisyydestä, jolla loman pakonomainen kurjuus lyödään lukkoon hintana siitä, että elämä on varmasti turvallisen ankeaa.

Markkinatalouden logiikkaan kuuluu, että tuotteet vanhenevat; mitä nopeammin, sen parempi. Moni pitää tätä kapitalismin teknologista piirrettä turhien tarpeiden luomisena. Totta toinen puoli, mutta kyseessä on myös nautinto. Ehkä markkinatalouden olennaisimmat piirteet tulevat esiin vasta, kun niihin heittäytyy antaumuksella mukaan.